Ihmenainen

Olen saanut lähiaikoina lukea ja kuulla itsestäni mitä erikoisempia kommentteja. Minun on vaikea ymmärtää niitä.

Perheneuvottelukeskuksen ihmiset (loistava palvelu seurakunnan järjestämänä vaikkei liity uskoon millään tavalla, tämän maksan mielelläni kirkollisveroina: www.tampereenseurakunnat.fi/perheneuvonta) hämmästelivät maanantaisen ensitapaamisemme yhteydessä miten selkeästi jä hyvin minä kuvaan syksyn tapahtumia - faktoja sekä omia tunteitani. Itse epäilin sen varmaan johtuvan tekstinomaisesta ajatusten jäsentelytavasta

Eräs tuttava kirjoitti minulle:

Voimia sinulle pieni Nunnukka, rohkeutta ja sisua - mutta älä ole liian sisukas. Rohkeutta myös heikkouteen ja väsymiseen, se ei vähennä meidän blogisi lukijoiden arvostusta..

Äitinikin sanoi minulle heti suru-uutisen kuultuaan: "Nyt sinun ei tarvitse olla vahva." Ihmiset pelkäävät minun olevan vahva, tai liian vahva? Toki hämmensin jopa itseäni mieheni siunaustilaisuudessa lohduttamalla lohdutonta isoäitiäni: "Ei hätää, ei hätää."

Näissä teksteissä näytän bittiavaruudelle syvän sisimpäni ja kipupisteeni, suruni ytimet. Osaa teksteistä en julkaise ikinä, ne ovat vain maailmankaikkeutta varten.

Ystäväni kommentoi omassa blogissaan:

A on minun sankarini, sillä hän on urhein ihminen, jonka tällä hetkellä tunnen. Hän kantaa surunsa ja tuskansa selkä suorassa ja pystypäin.

Eräs kommentoi vasta perustettua blogiani:

en voi kuin hämmästellä sitä sisukkuutta ja avoimuuttasi sisälläsi kaiken jälkeen!! Oot ihan uskomaton mimmi <3 Susta saa moni potkua, usko pois!!

Kaverinikin tokaisi kerran kahvipöydässä: "Sinä olet kyllä ihan Ihmenainen!"

Miten niin? En pidä itseäni Ihmenaisena, sankarina, tai edes urheana. Välillä tuntuu jopa, että teenkö jotain nyt väärin? Pitäisikö minun menetellä toisin? Vaikka samaan hengenvetoon monet ovat sanoneet, että jokainen suree tavallaan.

Olen todella iloinen ja onnekas, jos voin oikeasti antaa toisille voimaa. Voin tehdä jotain hyvää tämän kaiken keskellä? Haluan vain elää ja olla minä. Minä en osaa muuta.

Sanaton tarina

Laihtumisenkin voi tehdä väärin

En olisi sitäkään ikinä voinut uskoa, että minua harmittaa, että olen laihtunut. Olen nimittäin laihtunut ihan väärällä tavalla.

En ole mitään tuhottomasti laihtunut, mutta minulla oli vielä syyskuussa muutama raskauskilo jäljellä ja nyt olen alle "lähtöpainon." Olin käymättä salilla reilun kuukauden ja laihduin. Tosi hämmentävää, mutta tiedän, että se johtuu siitä, etten ole saanut syötyä tarpeeksi. Sinänsä tosi kiva, kun ne kilot ovat olleet tiukassa, mutta nyt ne ovat varmasti lähteneet myös lihaksista ja se on tosi surku.

Tänään minulla oli tapaaminen personal trainerin kanssa. Teen itselleni ruoka- ja liikunta-aikataulun. Liikkumisen lisäksi opettelen syömään oikein. Aion tälläkin tavalla koittaa uusiutua ja alan pitämään itsestäni parempaa huolta. Ei rahka, puoli kupillista kinkkukiusausta + kaksi nakkia ja kaksi ruisvoikkaria oikein riitä päivän ruuaksi, vaikka pieni ihminen olenkin. Jos edes oppisin syömään vähän 5 kertaa päivässä.

En kyllä ikinä olisi voinut kuvitella, että opettelen syömään enemmän. Todella outoa minulle, koska olen "niitä naisia," jotka pitävät itseään aina jostain kohtaa lihavina. Hyvä mieli tuli sentään siitä, että GoGon traineri sanoi minulle, ettei minun tarvitse laihtua. Hänkään ei oikein pitänyt ruokatottumuksistani...

Haavoittuvainen

Luin verkkolehdestä otsikon "Nainen virui surmattuna asunnossa päiväkausia" ja tämä asia tuli taas mieleeni. Mitä jos minulle tapahtuu jotain? Suurin pelkoni tällä hetkellä on, että minulle tapahtuu jotain. Mitä sitten? Mitä jos vaikka kaadun kotona ja lyön pääni? Kuka siitä tietää? Kuinka kauan kestää, että joku kaipaa minua?

Todella pelottavaa ajatellakin, että jos minulle tapahtuu jotain, niin poikani olisi ihan yksin?

Minä pärjään kyllä pojan kanssa hienosti, mutta minun on nyt laadittava jokin suunnitelma. Jokin alertti täytyy johonkin lähteä, jos menetän tajuntani tai jotain. Kuka keksisi sellaisen? Tai jos minua ei FB:stä saa kiinni kahden tunnin aikana, niin luultavasti jotain on sattunut. ;)

Minullehan ei enää voi ikinä sattua mitään.

Kultakalan keskittymiskyky

Tajusin eilen, että muuttoon on kaksi viikkoa. Sitten touhusin tavaroiden parissa ehkä tunnin ja olin aivan rättiväsynyt! Yllättäin täältä nykyisestä kodista pois muuttaminen ja tavaroiden pakkaaminen tuntuu raskaammalta, kuin täällä asuminen. Viimeistään muutto näyttää sen, että kaikki on muuttunut. Onneksi minulla on apua täällä.

En ole vielä tehnyt edes muuttoilmoitusta, saatikka sähkösopimusta - nettiliittymästä puhumattakaan! Vielä on hyvin aikaa paniikkiin. Tai aikaa neuloa lapanen, tai jotain muuta ihan tosi tarpeellista.

Töissäkin jaksan yhtä työtehtävää tehdä ehkä vartin kerrallaan ja sitten otteeni herpaantuu ja syöksyn johonkin toiseen ajatukseen. Sähköpostia lukiessa yhtäkkiä herään siihen, että en yhtään tiedä mitä ja kenelle olen kirjoittamassa seuraavaksi.

Kultakalojen muistin sanotaan olevan yhden (1) sekunnin mittainen. Olen diagnosoinut itselleni kultakalan keskittymiskyvyn. Nyt on kova koulu edessä.

Dinner for 2

Minä en osaa laittaa ruokaa. Tai osaan perusmössöjä, mutta en siihen tapaan mitä mieheni osasi. Minun ruuanlaittomottoni lienee: Mitä nopeammin, sen parempi. Sain ennen ruuaksi esim. herkullista leivitettyä ja täytettyä kanaa (mikä se olikaan nimeltään..?), nektariinisalsaa, omenasipsejä, vaikka mitä. Minulla ei moista taitoa tai intohimoa ole. Sääli poikaani.

Ja kun teen ruokaa, niin en osaa säännöstellä sitä kahdelle. Jotenkin on vaikea sisäistää, että ei sitä koko ranskalaispussia tarvitse kerralla laittaa pellille... Huomioikaa laitettavan ruuan laatu edellä! Kiusaukset taitavat olla ainoa laittamani ruoka, josta poika oikeasti pitää. Sen eri variaatioihin hän saa tottua, tänään luvassa broilerkiusausta. Niin, olen ostanut valmiit perunasuikaleet, valmiit grillatut broilerkuutiot ja kolmen juuston kermaa...

Tyhjensin tänään jääkaapista muovipussillisen vanhaksi mennyttä ruokaa pois. Olemme olleet  vasta puoli kuukautta kotona.

Yksin ihmisten keskellä

Yksinäisyydessä on sellainen jännä puoli, että voi olla ihan yksin, vaikka olisi ihmisten keskellä. Ennen sitä ei ole tullut ajatelleeksi. Näitä hetkiä joskus tulee.

Esimerkiksi vanhempani ovat olleet huolissaan siitä, miten pärjään täällä kotona yksin. Vietimme pojan kanssa kuukauden kotikaupungissani isäni luona, nyt vasta olen pari viikkoa ollut kotona. Kyllä minä pärjään, enkä minä oikeasti ole yksin.

Minulla on laaja tukiverkosto ja apua joka puolella, monta ihanaa ystävää. Minulla on rakas poikani, jonka seurasta nautin ihan todella. Minulla on paljon enemmän ihmisiä ympärilläni kuin aikoihin. Silti.

Missä mun paras ystäväni on? Missä on mun kainalo? Voispa sellaisen taikoa tuohon vierelle istumaan. Ehkä joskus voikin.

Koti- ja työelämän yhdistäminen

Tästä aiheesta on nyt puhuttu PALJON. Jokainen nainen ja äiti katsoo näitä asioita omalta kantiltaan. Siksi en missään nimessä nyt nouse barrikaadeille, vaan puhun omista kokemuksistani. Minun valintani alle 3-vuotiaan äitinä on osa-aikaisuus. Teen nyt ensimmäistä kuukautta lyhennettyä työaikaa, 6h/päivä. 2 tuntia lisää vapaa-aikaa lauman kera on paljon!

Tein jo melkein vuoden täyttä päivää, mutta tämä elämämme mullistus viimeistään pakotti minut tähän. Miksi ei aiemmin? Selitykseen kuuluisi mm, että töissä oli niin suuret organisaatiomuutokset ja meillä rahan tarve ja ja.. Turha sitä on silti selitellä, oli ne illat kyllä tuhottoman lyhyitä ja lapsi pieni! Luojan kiitos oma esimieheni ymmärtää nykyisen tilanteeni todella hyvin ja minulla on työtehtäviäkin vähennetty. Olen siinä mielessä onnekas.

Toisaalta en ikinä ole kuvitellutkaan jääväni kotiin kolmeksi vuodeksi, se ei vain sovi minulle. Onnekseni lapseni on aina tosi hyvin viihtynyt päiväkodissaan! Kun lapsi menee aina iloiten päiväkotiin, on äidinkin hyvä lähteä töihin.

Suomessa käsittääkseni tuo lyhennetty työaika voi periaatteessa olla mitä vain, mutta useimmiten tämä 30 viikkotuntia, joka oikeuttaa vielä osittaiseen hoitorahaan Kelalta. Se vain, että tuo osittainen hoitoraha on aina sama (93,77e), se ei ole millään tavalla sidottu tuloihin, viikkotunteihin tai yhtään mihinkään. Minusta se on todella hämmentävää... Tämä on kyllä semmoinen kohta "etuusviidakkossa" joka pitäisi tutkia uudelleen! Tässä kohtaa olen täysin samaa mieltä kuin Katainen Ruotsin puheessaan. Samaa mieltä olen myös siitä, että osa-aikaisuus on Ruotsissa huomattavasti yleisempää ja pienemmillä viikkotuntimäärilläkin ok työnantajille, verrattuna Suomeen. Kulttuuri on ihan eri. Ruotsin tukijärjestelmää en kyllä tunne... Oma kommenttini tähän keskusteluun FB:ssä kuului:

"Sepä, monesti kohdataan nyk. tavalla siihen, että 'Ole vaan osittaisella, kun lain mukaan saat olla, työsi eivät siitä muuksi muutu.' Ja muutenkinhan multakin joku kyseli kun vielä tein täyttä päivää (lapseton ihminen), että kuinka paljon minulla on lisätunteja - öö, ei yhtään, kun mä teen tasan sen verran kun työaika on ja that's it. Onneksi tosiaan mulla niin hyvä ja joustava tilanne, että työtehtäviä on vähennetty ja esimies juuri tänään kyseli, että onhan työmäärä nyt ok. Joustavampi suhtautuminen äiti-ihmisiin kunniaan!"

Suomalainen työetiikka on kyllä oikeastaan tosi kumma. Jos et tee lisätyötunteja (liukuva toimistotyöaika), niin et oikeastaan tee ollenkaan töitä. Kotonakin tehdään töitä, toiset statuksen takia, toiset työmoraalin takia. Kyllä minäkin teen töitä kotoa aina välillä, mutta koska työnantajani joustaa, joustan minäkin.

En ota kirjoituksellani kantaa siihen, että pitääkö äidin olla kotona kolme vuotta lapsen kanssa vai ei, tai onko kannatavaa olla osa-aikaisella. Me kyllä tulemme nyt toimeen, mutta asiat voisivat ehkä olla paremminkin? (Hah.) Yksinhuoltajana minulla ei varmaankaan olisi mahdollisuutta olla kotona lapsen kanssa nykyisellä tukimallilla, mutta en siihen olisi valmis henkisestikään. Eikä enää varmaan lapsikaan.

Tämä Aamulehden artikkeli "Yli 2,5-vuotiaiden lasten äidit käyvät työssä lapsettomia naisia useammin" innoitti tähän tekstiin.

Katkonaiset yöt

Kaikkihan tykkää nukkumisesta. Niin mekin. Meillä vaan tuntuu olevan joku huono karma (?) öiden suhteen.. Poikani on aina nukkunut ihan hyvin, siitä en voi valittaa. On paljon äitejä, jotka olisivat kateellisia minulle siitä. Mutta nämä yöt..

Lähiaikoina poika on ainakin joka toinen yö heräillyt ja herättyään valvoo ainakin tunnin, kun ei saa unen päästä kiinni. Syytä en tiedä. Ajattelin siis seurailla muutaman yön tapahtumia.

Yö 1. Poika herää ja valvoo varmaan 2 tuntia, äiti yrittää nukkua. Äiti herää aamulla herätyskelloon, mutta poika nukkuu vielä. Herättyään on tosi kiukkuinen eikä luopuisi tutista tai unipupustaan edes päiväkodissa.

Yö 2. Poika herää klo 5 ja kun minä pääsen hänen viereensä tajuan, että hän on AIVAN märkä. Äiti ei sitten illalla laittanut pojalleen vaippaa. Nice. Poika veti pöksyt niin luonnollisesti jalkaansa iltapottailun jälkeen, että vaippa unohtui. No, onneksi on kuivaava pesukone ja laitetaan se hyrräämään. Jatketaan sitten yhdessä unia, mutta taas aamu menee aika pitkäksi. Poika menee iloisena päiväkotiin, nukkuu pitkät päiväunet.

Yö 3. Varsinainen tarkkailu alkaa. Poika vaatii päästä unille jo 19.30. Ei kuitenkaan nukahda ennen kuin klo 20.15. Herää puolenyön aikaan ja valvoo taas sen tunnin, kun uni ei tule silmään. Aamulla kuitenkin herää itse, ei tarvitse herätellä. Päiväkodissa nukkuu vajaa 2 tuntia.

Yö 4. Mennään vähän myöhemmin nukkumaan, äiti haluaa nähdä vaikuttaako se asiaan. Sänkyyn 20.30, poika nukahtaa selkeästi nopeammin, ehkä kymmenessä minuutissa. Äiti tulee unille puoli 12, toistaiseksi kaikki hyvin. Jes! Kunnes...

Toisen makuuhuonen palohälytin alkaa piippaamaan tyhjentyvää patteriaan klo 04.40. Kiitos.

Minä en oikein edes ylety siihen hälyttimeen, pari painallusta saan painettua (niin ettei testiääni tuohon aikaan helähdä) ja hälytin on niin kauan hiljaa, että saamme vielä nukuttua. Aamulla se taas piippaa. Ehkä pikkasen kiukuttaa....

Toivottavasti eläimet ei sekoa päivän aikana, illalla tulee pitkä pelastaja!

(aamuyö on muuten hyvää aikaa suunnitella valmiiksi tämänkaltaiset kirjoitukset)

"Iskä Taivaalla, Iskä Enkeli"

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, että mieheni oli Hyvä. Niin kertakaikkisen Hyvä, että oli suorastaan Enkeli. Niin hän olikin. Ja on nyt.

Hän monesti mietti, että mitä niin pahaa hän on tehnyt, että on ansainnut itselleen niin pahan olon. Minä sanoin siihen, että "Niin kamalaa kuin se onkin, niin pahoja asioita tapahtuu hyvillekin ihmisille." Koska hän ei ollut missään nimessä paha. Hän kuitenkin kerran kertoi keksineensä mitä se olisi: "Olen ollut liian hyvä." Ja hän oli niin oikeassa. Emme koskaan voi ymmärtää, miten joku niin Hyvä voi olla niin pohjattoman surullinen.

Minulla on siihen ajatus silti. Mieheni kuunteli kaikkien huolet ja halusi auttaa kaikkia. Hän oli oikean elämän enkeli. Hän otti harteilleen kantaakseen koko maailman surut. Hän halusi, että kaikilla olisi hyvä olla. Hän oli niin empaattinen, että imi itseensä kaiken.

Ihmisenä hän ei jaksanut kuitenkaan sitä taakkaa kantaa, vaikka sitä yritettiin jakaa. Jos Enkeleitä on olemassa, niin mieheni on nyt sellainen. Toivon, että on. Hän kuoli äärimmäisen inhimillisellä tavalla, mutta, haluan uskoa, taivaallisesta (tai jopa jumalaisesta) syystä. Englanniksi sen sanoisi luontevimmin, for divine reason.

Tämä voi jonkun korvaan särähtää ja kuulostaa naivilta. Jopa romantisoidulta. Haluan ajatella silti näin, vaikka sekin minua kiukuttaa. Asioilla on monta eri sävyä ja vivahdetta, tämän halusin nyt jakaa maailmankaikkeudelle.

Kuten poikani asiaa käsittelee: "Iskä Taivaalla, Iskä Enkeli."

Käsite, joka kuulostaa julmalta pilalta

Nuori leski.

Minusta Nuori leski on surrealistinen käsite. Sellaista ei pitäisi edes olla. On kuitenkin ja aika monta kertaa nyt lähiaikoina se on pistänyt minun silmääni ihan mediassakin. Minun on hyvin vaikea hyväksyä olevani leski. Monesti olen koittanut sitä asiaa blokata mielestäni, mutta en ole onnistunut. Täytyy kirjoittaa asia, että sen uskoo. Tai vaihtaa sen FB:n tietoihin, kuten minä tein.

Yllättävän monessa kohtaa ja surussani somen maailma on minua auttanut. On auttanut jotain asioita ymmärtämään, on auttanut mm. minua näkemään miestäni surevien määrän. On antanut minun auttaa ja on auttanut muita auttamaan minua. On antanut minulle ajattelemisen aihetta ja kirjoittamiseen jyvän.

Leski on siis leski, joku joka on menettänyt puolisonsa. Orpo on sellainen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa. Entä lapsi joka on menettänyt isänsä? Sille ei ole edes omaa käsitettä.

Minä, kiukkupussi?

Olen jäänyt leskeksi syyskuun 30. päivä. Siitä ei vielä ole kovin kauaa, mutta olen tainnut vanheta tänä aikana varmaan 30 vuotta.. Ehdeimme olla yhdessä 10,5 vuotta, naimisissa reilu 4 vuotta. Meillä on 1v 9kk -ikäinen, aivan ihana, poika. Minä olen nyt 28-vuotias, mieheni vain 25-vuotias. Näiden asioiden äärellä mieleni pyörii ja hyörii välillä jopa vimmatusti.

Kiukkupussin päiväkirjan ei ole tarkoitus tehdä minusta vaikeammin lähestyttävää, vaan oikeastaan päin vastoin.  Olen huomannut, että kiukuttelen esim. FB-statuksissani tuhottomasti. Kaikkia se ei varmastikaan kiinnosta kuitenkaan.. :) Olen jopa kiukutellut, että kenelle saisin kiukutella? Kiukun aiheita on paljon, toiset tyhjänpäiväisiä ja toiset ehkä aiheellisiakin, monet sellaisia joita olisin puoliskolleni syytänyt ja päivitellyt. Lainaan tässä itseäni:

"Mua kiukuttaa nyt ehkä eniten se, etten osaa/halua kiukutella teille kaikille ihanille mua auttaville semmosia ihan tavallisia asioita, kuten et Miten tyhmiä ihmiset on, Miten pöljä Mitt Romney on tai Miten BB on turha, Miten väärin on, että meidän päivähoitomaksu nousi, Miten mä en osaa päättää mistä ja millä rahalla mä ostan itelleni uuden sängyn, Miten tyhmää on, että Sllä on taas nuha, Miten mä en tiedä miten Fiatin konepelti avataan ja missä on pissapojan säiliö ja Miten tyhmää on, että mun pitää se tietää. Ni. Kiitos."

Kiukun aiheita siis voi olla Mitt Romneysta, Flexi-ihmisten kautta yksinäisyyteen. Voisin tähän kerätä monta muutakin statustani, tai otteita seinältäni. Paljon tuntuisi olevan asiaa, josko bittimaailmankaikkeus sen kuulisi.