keskiviikko 16. tammikuuta 2013

If Something Should Happen To Me

Elokuun lopussa 2011 luin FB:stä tuttavani vaimon, kahden pienen lapsen äidin, kuolleen. Siis mitä? Ei minun ikäiseni nuoret vanhemmat ikinä kuole, paitsi maksimissaan elokuvissa? Ei niin voi tapahtua. Sitä oli hyvin vaikea uskoa. Kunnes minulle tuli syyskuun loppu.

Leskeksi jäänyt perheenisä onnistui luomaan surustaan todella kaunista musiikkia. Itseasiassa siitä prosessista syntyi yhtye End of August ja syksyllä julkaistu albumi The Deep Sleep.

Perheen tarina kerrottiin syyskuun alussa Meidän Perhe -lehdessä. Minullakin on tuo lehti. En ole avannut sitä sitten syyskuun. En ole myöskään kuunnellut kappaleita sitten syyskuun. En ennen kuin tänään.

Tämä tarina on silti ollut mielessäni todella usein. Aina se, että tiedän Petterin selvineen, on auttanut minua. Varsinkin suruni alussa mietin hyvin paljon EOA:n kappaleita ja tuota lehtiartikkelia.

Tänään sain FB:ssä (tietenkin) kutsun heidän keikalleen ja sinne menen ystäväni kanssa. Tätä hienoa musiikkia on päästävä kuulemaan! Päätin myös "kohdata pelkoni" ja kuuntelin kappaleen If Something Should Happen To Me. Se tuntuu sielussani saakka.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Monologi

Some on minulle tärkeä. Ehkä tärkeämpi kuin pitäisi, se on oikeastaan selviytymiskeinon roolissa. Välillä tuntuu, että koko sosiaalinen elämäni on verkossa.

Syksyllä FB oli tärkeämpääkin tärkeämpi, kun sain surussani paljon tukea sieltä ja minun oli huomattavasti helpompaa kirjoittaa, kuin puhua ääneen.

Nyt rooli on muuttunut jonkin verran. Olen (osittain kauhukseni) huomannut, että julkaisen somessa sellaisia asioita, joita ennen olisin letkauttanut puolisolleni tai kysynyt hänen mielipidettään. Tuntuu, kuin ei olisi muuta väylää keskustella iltaisin toisen ihmisen kanssa. Toisaalta taas ihmissuhteiden ylläpito virtuaalisesti on huomattavasti vaivattomampaa minulle. Siitä minulla on huono omatunto.

Jos joku joskus ihmettelee miksi letkauttelen (itse)ironisia kommenttejani, sadattelen uhmaista lastani tai ihastelen laiskaa lauantaita, se johtuu siitä, että haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toisen ihmisen kanssa. En yritä nyt olla alentuva tai marttyyri, mutta - kiitos ja anteeksi.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kahta en vaihda

Nyt otan elämänohjeeni Nemiltä ja Eleanor Rooseveltiltä. Nämä naiset ovat täysin eri maailmoista, mutta molemmat niin oikeassa!

"Do what you feel in your heart to be right
- for you'll be criticized anyway."
-Eleanor Roosevelt

Nemi Iltasanomissa: http://is11.snstatic.fi/img/978/1288530209544.jpg

maanantai 7. tammikuuta 2013

6-0

Miksi ihmeessä kukaan haluaa omasta vapaasta tahdostaan olla yksinhuoltaja? Tämä on rankkaa.

Ehkä yksin lapsen hankkivat eivät tiedä paremmasta. Tai sitten tämä tuntuu näin rankalta, koska ennen sain jakaa vanhemmuuden. Tai ehkä lapsi on vasta alkanut koettelemaan vanhempaansa.

Poikani oli todella helppo vauva. Kuukauden päästä hän täyttää 2-vuotta. Jo nuorena opin Sinkkuelämää-sarjasta mitä tarkoittaa termi Terrible twos.

Referoin vähän tätä päivää:
Kävin tänään ensimmäistä kertaa ennen töitä salilla ja olin huippuiloinen ja ylpeä itsestäni koko päivän. Innokkaana aloin jopa kokkaamaan ja kaikki oli hienosti siihen saakka, kunnes poika juoksi ruokapöytään, katsoi ruokaa ja totesi En syö. Okei. Ja muuten meillä ruokaa pitää edes maistaa. Huudon ja tunnin suostuttelun, jäähyttelyn ja lahjontayritysten jälkeen hän oli maistanut n. 2 lusikallista, lopettaen sanoihin En tykkää.

Lopulta minä olin niin voipunut, että makasin keittiön lattialla. Ihanainen tuli viereeni ja haki ensin itselleen ja sitten minulle tyynyn. <3 Makoilimme hetken siinä vieretysten. Lopulta nousin keittämään kahvia ja sanomattakin selvää oli, että poika kävi nappaamassa pöydältä leivän, jonka olin luvannut 1) kun ruoka on syöty 2) kun viisi lusikallista on syöty 3) kun kolme lusikallista on syöty. En jaksanut enää alkaa taistelemaan ja hävisin 6-0.

Ymmärrän hyvin, että oma tahto on itsetunnon perusta. Ymmärrän hyvin, että hän hakee rajojaan. Ja en ymmärrä. Tämä syömisasia on myös sitä, koska esim. päiväkodissa hän syö pääsääntöisesti kaikkea. En vain jaksa ymmärtää miten voikin Tahtoa noin paljon, että jaksaa vastustaa päivällistä ja melko kovapäistä äitiäänkin noin paljon ja kauan. Ja tokihan se harmittaa myös, että kerrankin, kun pojan ei tarvitsisi syödä jonkun muun äidin tekemää ruokaa, niin lapsi päättää jo ensinäkemällä, että ei syö. Minusta ruoka oli ihan hyvää.

Ei tässä voi kuin hengitellä syvään ja ehkä rukoilla korkeammilta voimilta vahvuutta jaksaa ja yrittää pysyä mahdollisimman tyynenä. Kyllä minä mielelläni tämän jonkun kanssa jakaisin.