keskiviikko 16. tammikuuta 2013
If Something Should Happen To Me
lauantai 12. tammikuuta 2013
Monologi
Some on minulle tärkeä. Ehkä tärkeämpi kuin pitäisi, se on oikeastaan selviytymiskeinon roolissa. Välillä tuntuu, että koko sosiaalinen elämäni on verkossa.
Syksyllä FB oli tärkeämpääkin tärkeämpi, kun sain surussani paljon tukea sieltä ja minun oli huomattavasti helpompaa kirjoittaa, kuin puhua ääneen.
Nyt rooli on muuttunut jonkin verran. Olen (osittain kauhukseni) huomannut, että julkaisen somessa sellaisia asioita, joita ennen olisin letkauttanut puolisolleni tai kysynyt hänen mielipidettään. Tuntuu, kuin ei olisi muuta väylää keskustella iltaisin toisen ihmisen kanssa. Toisaalta taas ihmissuhteiden ylläpito virtuaalisesti on huomattavasti vaivattomampaa minulle. Siitä minulla on huono omatunto.
Jos joku joskus ihmettelee miksi letkauttelen (itse)ironisia kommenttejani, sadattelen uhmaista lastani tai ihastelen laiskaa lauantaita, se johtuu siitä, että haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toisen ihmisen kanssa. En yritä nyt olla alentuva tai marttyyri, mutta - kiitos ja anteeksi.
torstai 10. tammikuuta 2013
Kahta en vaihda
"Do what you feel in your heart to be right
- for you'll be criticized anyway."
-Eleanor Roosevelt
Nemi Iltasanomissa: http://is11.snstatic.fi/img/978/1288530209544.jpg
maanantai 7. tammikuuta 2013
6-0
Miksi ihmeessä kukaan haluaa omasta vapaasta tahdostaan olla yksinhuoltaja? Tämä on rankkaa.
Ehkä yksin lapsen hankkivat eivät tiedä paremmasta. Tai sitten tämä tuntuu näin rankalta, koska ennen sain jakaa vanhemmuuden. Tai ehkä lapsi on vasta alkanut koettelemaan vanhempaansa.
Poikani oli todella helppo vauva. Kuukauden päästä hän täyttää 2-vuotta. Jo nuorena opin Sinkkuelämää-sarjasta mitä tarkoittaa termi Terrible twos.
Referoin vähän tätä päivää:
Kävin tänään ensimmäistä kertaa ennen töitä salilla ja olin huippuiloinen ja ylpeä itsestäni koko päivän. Innokkaana aloin jopa kokkaamaan ja kaikki oli hienosti siihen saakka, kunnes poika juoksi ruokapöytään, katsoi ruokaa ja totesi En syö. Okei. Ja muuten meillä ruokaa pitää edes maistaa. Huudon ja tunnin suostuttelun, jäähyttelyn ja lahjontayritysten jälkeen hän oli maistanut n. 2 lusikallista, lopettaen sanoihin En tykkää.
Lopulta minä olin niin voipunut, että makasin keittiön lattialla. Ihanainen tuli viereeni ja haki ensin itselleen ja sitten minulle tyynyn. <3 Makoilimme hetken siinä vieretysten. Lopulta nousin keittämään kahvia ja sanomattakin selvää oli, että poika kävi nappaamassa pöydältä leivän, jonka olin luvannut 1) kun ruoka on syöty 2) kun viisi lusikallista on syöty 3) kun kolme lusikallista on syöty. En jaksanut enää alkaa taistelemaan ja hävisin 6-0.
Ymmärrän hyvin, että oma tahto on itsetunnon perusta. Ymmärrän hyvin, että hän hakee rajojaan. Ja en ymmärrä. Tämä syömisasia on myös sitä, koska esim. päiväkodissa hän syö pääsääntöisesti kaikkea. En vain jaksa ymmärtää miten voikin Tahtoa noin paljon, että jaksaa vastustaa päivällistä ja melko kovapäistä äitiäänkin noin paljon ja kauan. Ja tokihan se harmittaa myös, että kerrankin, kun pojan ei tarvitsisi syödä jonkun muun äidin tekemää ruokaa, niin lapsi päättää jo ensinäkemällä, että ei syö. Minusta ruoka oli ihan hyvää.
Ei tässä voi kuin hengitellä syvään ja ehkä rukoilla korkeammilta voimilta vahvuutta jaksaa ja yrittää pysyä mahdollisimman tyynenä. Kyllä minä mielelläni tämän jonkun kanssa jakaisin.