Satuin lukemaan keväällä oikealla hetkellä artikkelin luovuttamisesta. Siinä puhuttiin siitä, miten kulttuurissamme ei oikein hyväksytä luovuttamista, miten elämästä on monessa kohtaa tullut suorittamista. Mitäpä jos luovuttamalla voisi paremmin?
Sain karvaasti kokea, että pääni kestää melko paljon, mutta kroppani ei sitten kestänytkään. Ensin löysin varaventtiilini, treenaamisen/cross trainingin. Sitten aloin pelkäämään, etten pääse treeneihin. Lapsi ei halua jäädä lapsiparkkiin ja kaikki siirtymät arjessa ovat hirveän vaikeita. Mitkään hälytyskellot eivät soi! Mietin vaan, että miksi se nyt noin, vaikka tykkää aina olla siellä. Jopa joskus suutun ja murrun, kun ei pääse treeneihin. Ei kelloja. Pakko päästä!
Alkoi flunssakierre joka kesti parikin kuukautta. Kierteen lopulla vuosien takainen vaiva, niveltulehdukset, palasivat. Kroppani oli ilmeisen väsynyt. Pelkäsin aluksi entistä enemmän, että en pääse enää liikkeelle ollenkaan.
Sitten ymmärsin. Olin edelleen järjissäni, vaikka olin jonkin aikaa treenaamatta. Minulla oli aikaa touhuta poikani kanssa. Lapsi alkoi laulamaan. Kevään aikana olin päättänyt myös, että treenataan yhdessö koirani kanssa kisakuntoon agilityssä. Tajusin, että nyt pitää kääntää katse omasta navasta vähän kauemmas, perheeseen.
Tunsin olleeni itsekäs. Luultavasti minun pitikin olla hetken itsekäs parantaakseni haavani... Koin silti yhtäkkiä kuin olisin laiminlyönyt vastuuni perheen päänä.
Sain aiemmin kuulla usein kuinka hienosti hallitsen hommat niin, että YH:na ja eläinten keskelläkin pääsen treenaamaan. "Respect," sanottiin. Tällaisen jälkeen tunsin itseni luuseriksi ja jopa laiskaksi, kun en yhtäkkiä päässytkään salille tai lenkkipolulle. En mitenkään olisi halunnut luovuttaa tässä! Taistelin pitkään itseni kanssa. Minä en ole luovuttaja!
Todellisuudessa luovuttaminen oli tähän elämäntilanteeseen ainoa oikea ratkaisu.
Teen edelleen asioita joista nautin, treenaan agilitya koiran kanssa, käyn jalkapallossa yhdessä pojan kanssa ja pystyin uusilla elämänviivoilla ottamaan kauan haaveilemani koiranpennun laumaamme täydentämään. Syksyllä olisi tarkoitus mennä perheliikuntakeskukseen, jossa olisi yhtäaikaa tunnit minulle ja pojalle. Sohvan pohjalle en jää.
Tänään lopulta keräsin rohkeuteni ja ilmoitin salille, että päätän jäsenyyteni. Se ei vieläkään ollut helppoa, mutta vannon - luovuttaminen ei ikinä ole tuntunut näin hyvältä!
Minun aikani tulee vielä.
