Perheneuvottelukeskuksen ihmiset (loistava palvelu seurakunnan järjestämänä vaikkei liity uskoon millään tavalla, tämän maksan mielelläni kirkollisveroina: www.tampereenseurakunnat.fi/perheneuvonta) hämmästelivät maanantaisen ensitapaamisemme yhteydessä miten selkeästi jä hyvin minä kuvaan syksyn tapahtumia - faktoja sekä omia tunteitani. Itse epäilin sen varmaan johtuvan tekstinomaisesta ajatusten jäsentelytavasta
Eräs tuttava kirjoitti minulle:
Voimia sinulle pieni Nunnukka, rohkeutta ja sisua - mutta älä ole liian sisukas. Rohkeutta myös heikkouteen ja väsymiseen, se ei vähennä meidän blogisi lukijoiden arvostusta..Äitinikin sanoi minulle heti suru-uutisen kuultuaan: "Nyt sinun ei tarvitse olla vahva." Ihmiset pelkäävät minun olevan vahva, tai liian vahva? Toki hämmensin jopa itseäni mieheni siunaustilaisuudessa lohduttamalla lohdutonta isoäitiäni: "Ei hätää, ei hätää."
Näissä teksteissä näytän bittiavaruudelle syvän sisimpäni ja kipupisteeni, suruni ytimet. Osaa teksteistä en julkaise ikinä, ne ovat vain maailmankaikkeutta varten.
Ystäväni kommentoi omassa blogissaan:
A on minun sankarini, sillä hän on urhein ihminen, jonka tällä hetkellä tunnen. Hän kantaa surunsa ja tuskansa selkä suorassa ja pystypäin.Eräs kommentoi vasta perustettua blogiani:
en voi kuin hämmästellä sitä sisukkuutta ja avoimuuttasi sisälläsi kaiken jälkeen!! Oot ihan uskomaton mimmi <3 Susta saa moni potkua, usko pois!!Kaverinikin tokaisi kerran kahvipöydässä: "Sinä olet kyllä ihan Ihmenainen!"
Miten niin? En pidä itseäni Ihmenaisena, sankarina, tai edes urheana. Välillä tuntuu jopa, että teenkö jotain nyt väärin? Pitäisikö minun menetellä toisin? Vaikka samaan hengenvetoon monet ovat sanoneet, että jokainen suree tavallaan.
Olen todella iloinen ja onnekas, jos voin oikeasti antaa toisille voimaa. Voin tehdä jotain hyvää tämän kaiken keskellä? Haluan vain elää ja olla minä. Minä en osaa muuta.