Karataanko?

Joskus yksinkertaisesti vaan tuntuu, että on täysin hyödytön. Tuntuu ettei millään saa pakkaa pysymään koossa. Luojan kiitos ne on ohikiitäviä hetkiä, mutta saattaa jättää todella pahan maun suuhun.

Tänään on sellainen aamu. Tekisi mieli karata. Paeta ihan kaikelta. Arjelta, työltä, äitiydeltä, lapselta, yksinäisyydeltä, ajatuksilta, byrokratialta. Omalta tyhmältä käyttäytymiseltä. Näin käy helposti, kun vaatii liikaa.

Vaatii liikaa itseltään ja pelkään, että myös lapselta. Jos pyydän häntä pukeutumaan, niin oletan, että hän sen tekee, koska tiedän hänen osaavan. Mutta koska hän on herännyt liian aikaisin (itsekseen) ja kiukutellut lähes koko aamun, niin ei se ole helppoa. Miksi sitten minun pitää loppuun asti vaatia, että hän laittaisi ne kengät jalkaansa? Siksi, että minusta on hullua, että hän vain huutaa ettei osaa ja potkii kenkiä. Onko se nyt sitten niin vaarallista, että antaa periksi, kun tietää, ettei toisellakaan ole helppoa?

Musta tuntuu nyt tosi pahalta, että kiukuspäissäni huuhdahdin "Minä kuolen tähän!" Ja tuntuihan se siltä, että sisuskaluni repeää. Mutta kun lapsiraukalla ei ole kuin minä vanhempana, niin tuo oli todella epäreilusti sanottu. Joskus vaan joutuu miettimään, että millä keinoin minusta voi olla tähän?

Lapseni isoäiti sanoi minulle kerran, että toki me teemme virheitä vanhempina, mutta meidän ei pidä pyydellä päätöksiämme lapselta anteeksi. En tiedä. Näin lapsestani, että hän teki kovasti ajatustyötä, kun vihdoin pääsimme päiväkotiin. Hän mietti tuota koko episodia. Me olimme jo sopineet erimielisyytemme, mutta minun oli vielä kerran palattava hänen luokseen kertomaan, että rakastan häntä.

Tätä aamua haluan paeta. Omaa tiukkuuttani ja kykyä luoda stressitilanteita itselleni ja lapselleni täysin turhaan.

Cut some slack.

Jumissa oravanpyörässä

Mitä silloin kuuluu tehdä kun tuntuu, että on jumissa? Kun tuntuu, että elämän kuuluisi edetä, muttet tiedä miten tai millä keinoin? 

Arkeni on sulloutunut kevään aikana oravanpyörään. Yhtäkkiä kaikki oli vain sitä, että suunnittelin koska pääsen treenaamaan, minä päivinä mennään juoksemaan, ketä kehtaisin pyytää lapsenvahtivuoroon seuraavaksi, koska ehdin tehdä ruokaa, kuinka monelta pitää herätä. Sitten kaikki aika mene tähän. Ei ole edes aikaa tai jaksamista kirjoittaa.. Saatikka kysäistä ystäviltä Mitä kuuluu? 

Tervetuloa yksinhuoltajan ruuhkavuodet! Niinkö?

Olin kesälomalla 5 viikkoa ja todella rentouduin. Nyt arjen alettua päätin taistella tätä oravanpyörää vastaan. Minun on taas pysähdyttävä hetkeksi miettimään. Mitä teen elämälleni? Annanko arjen viedä mennessään vai yritänkö tehdä jotain elämälleni? Ei. En anna. En ole tyytyväinen. 

Lapsirukkanikin kysyi lomalla usean kerran päivässä: Mihin me nyt lähdetään? Elämä kun on koko ajan yhtä menemistä ja tulemista, niin eihän tuo 2,5 -vuotias osaa nauttia laiskoista päivistä tai päivistä, jolloin saisi leikkiä kotona koko päivän. Koko ajan pitäisi mennä ja tehdä. Tämän olen siis lapselleni opettanut? Kiireen. 

Ensimmäinen konkreettinen pieni askel muutoksessa oli treenipaikan vaihto sellaiseen, jossa on toiminnallinen lapsiparkki - lapsella ja aikuisella on kivaa, eikä  lapsenvahdin hankinta stressaa enää. Iso juttu pääni sisällä. Pieni juttu ulospäin.  

Olen jopa harkinnut ihan paluumuuttoa kotikonnuille. Olisi upeaa muuttaa takaisin rannikolle! (Ystävät hyvät, te ette katoasi elämästäni!) Mutta tässä maailman menossa ja jatkuvien YT-neuvotteluiden keskellä on todettava, että minulla on nyt todella hyvä työ. Tyhjän päälle en voisi lähteä mitenkään.

Mitä tälle elämälle oikein pitäisi tehdä? Tuntuu, että jotain pitää tehdä tai tapahtua, mutta en saa kiinni mitä. Oravanpyörässä en halua viettää aikaani.