Kiukkupussi ääriään myöten täynnä

On se jännä. 

Ihmiset voivat ajatella, että kylläpä he pärjäävät hienosti. Hienosti ovat nousseet jaloilleen. Hienosti hän jaksaa, vaikka on yksin. Väärin, aina ei jaksa. Suru on ehkä helpottanut, elämä ei. Mikään ei ole sen helpompaa kuin vuosi sitten. Olen ihan yhtä yksin. Ilman ystäviäni olisin jo kaatunut. 

Yksinhuoltajuus on rankkaa. Näin vuoden perästä ehkä hyväksyn paremmin sen, että olen yksin vastuussa, mutta ei se siitä ole helpottunut. 

Yksin kaikesta huolehtiminen on rankkaa. Se kertoo minulle joka päivä, miten yksinäinen olen.

Töissä on nyt rankkaa. Eilen minulta irtisanottiin monia työtovereita. Minä säästyin, olen todella kiitollinen. Toisaalta sitä jää nakertava ajatus, että mikä minusta tekee niin erityisen? Tilanne on hyvä, minulle.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta se johtuu siitä, että olen täysin keskittynyt arjesta selviämiseen. Nyt minun on taas aloitettava tämä prosessi, että saan solmut sisälläni auki.

Se mikä pistää jatkamaan elämää eteenpäin on toivo siitä, että joskus on paremmin. 

On se jännä, se elämä.

Karataanko?

Joskus yksinkertaisesti vaan tuntuu, että on täysin hyödytön. Tuntuu ettei millään saa pakkaa pysymään koossa. Luojan kiitos ne on ohikiitäviä hetkiä, mutta saattaa jättää todella pahan maun suuhun.

Tänään on sellainen aamu. Tekisi mieli karata. Paeta ihan kaikelta. Arjelta, työltä, äitiydeltä, lapselta, yksinäisyydeltä, ajatuksilta, byrokratialta. Omalta tyhmältä käyttäytymiseltä. Näin käy helposti, kun vaatii liikaa.

Vaatii liikaa itseltään ja pelkään, että myös lapselta. Jos pyydän häntä pukeutumaan, niin oletan, että hän sen tekee, koska tiedän hänen osaavan. Mutta koska hän on herännyt liian aikaisin (itsekseen) ja kiukutellut lähes koko aamun, niin ei se ole helppoa. Miksi sitten minun pitää loppuun asti vaatia, että hän laittaisi ne kengät jalkaansa? Siksi, että minusta on hullua, että hän vain huutaa ettei osaa ja potkii kenkiä. Onko se nyt sitten niin vaarallista, että antaa periksi, kun tietää, ettei toisellakaan ole helppoa?

Musta tuntuu nyt tosi pahalta, että kiukuspäissäni huuhdahdin "Minä kuolen tähän!" Ja tuntuihan se siltä, että sisuskaluni repeää. Mutta kun lapsiraukalla ei ole kuin minä vanhempana, niin tuo oli todella epäreilusti sanottu. Joskus vaan joutuu miettimään, että millä keinoin minusta voi olla tähän?

Lapseni isoäiti sanoi minulle kerran, että toki me teemme virheitä vanhempina, mutta meidän ei pidä pyydellä päätöksiämme lapselta anteeksi. En tiedä. Näin lapsestani, että hän teki kovasti ajatustyötä, kun vihdoin pääsimme päiväkotiin. Hän mietti tuota koko episodia. Me olimme jo sopineet erimielisyytemme, mutta minun oli vielä kerran palattava hänen luokseen kertomaan, että rakastan häntä.

Tätä aamua haluan paeta. Omaa tiukkuuttani ja kykyä luoda stressitilanteita itselleni ja lapselleni täysin turhaan.

Cut some slack.

Jumissa oravanpyörässä

Mitä silloin kuuluu tehdä kun tuntuu, että on jumissa? Kun tuntuu, että elämän kuuluisi edetä, muttet tiedä miten tai millä keinoin? 

Arkeni on sulloutunut kevään aikana oravanpyörään. Yhtäkkiä kaikki oli vain sitä, että suunnittelin koska pääsen treenaamaan, minä päivinä mennään juoksemaan, ketä kehtaisin pyytää lapsenvahtivuoroon seuraavaksi, koska ehdin tehdä ruokaa, kuinka monelta pitää herätä. Sitten kaikki aika mene tähän. Ei ole edes aikaa tai jaksamista kirjoittaa.. Saatikka kysäistä ystäviltä Mitä kuuluu? 

Tervetuloa yksinhuoltajan ruuhkavuodet! Niinkö?

Olin kesälomalla 5 viikkoa ja todella rentouduin. Nyt arjen alettua päätin taistella tätä oravanpyörää vastaan. Minun on taas pysähdyttävä hetkeksi miettimään. Mitä teen elämälleni? Annanko arjen viedä mennessään vai yritänkö tehdä jotain elämälleni? Ei. En anna. En ole tyytyväinen. 

Lapsirukkanikin kysyi lomalla usean kerran päivässä: Mihin me nyt lähdetään? Elämä kun on koko ajan yhtä menemistä ja tulemista, niin eihän tuo 2,5 -vuotias osaa nauttia laiskoista päivistä tai päivistä, jolloin saisi leikkiä kotona koko päivän. Koko ajan pitäisi mennä ja tehdä. Tämän olen siis lapselleni opettanut? Kiireen. 

Ensimmäinen konkreettinen pieni askel muutoksessa oli treenipaikan vaihto sellaiseen, jossa on toiminnallinen lapsiparkki - lapsella ja aikuisella on kivaa, eikä  lapsenvahdin hankinta stressaa enää. Iso juttu pääni sisällä. Pieni juttu ulospäin.  

Olen jopa harkinnut ihan paluumuuttoa kotikonnuille. Olisi upeaa muuttaa takaisin rannikolle! (Ystävät hyvät, te ette katoasi elämästäni!) Mutta tässä maailman menossa ja jatkuvien YT-neuvotteluiden keskellä on todettava, että minulla on nyt todella hyvä työ. Tyhjän päälle en voisi lähteä mitenkään.

Mitä tälle elämälle oikein pitäisi tehdä? Tuntuu, että jotain pitää tehdä tai tapahtua, mutta en saa kiinni mitä. Oravanpyörässä en halua viettää aikaani.

Ban Comic Sans

Pyydän anteeksi kaikkien silmien puolesta. Olen saanut huolestuneita viestejä siitä, että blogini yleisin fontti on Comic Sans. Tämä ei ole ollenkaan tarkoitus. Pyrin korjaamaan virheen. Blogien Jumala taitaa olla mulle jostain syystä tosi vihainen?

http://bancomicsans.com/


;)

Oodi auringolle

Otin tammikuun lopussa tatuoinnin mieheni muistolle ja nyt Vapun aattona otin jo uuden kuvan, tällä kertaa selviytymiselle ja poikani kunniaksi. Koska ilman elämäni valoa ja päivänpaistetta en olisi ikinä edes yrittänyt.

Sielusiskot

On melko erikoista, että naisen pitää elää melkein 30 vuotta ja kokea suuri menetys ennen kuin ymmärtää ystävien merkityksen. Elintärkeyden.

Koen olevani erittäin siunattu ympärilläni olevista ihanista ystävistäni. Pyydän anteeksi nyt miehiltä, mutta olen todella kiitollinen "sielusiskoistani". Nämä naiset ovat rikastuttaneet elämääni ja auttaneet minua löytämään itseni. He jaksavat kuunnella kiukutteluani ja ovat yhtenä rintamana tukenani ja arvostavat päätöksiäni. He kannustavat minua nousemaan ja jatkamaan. Antavat minun olla minä. Ilman heitä olisin hukassa.

Minulla on paljon enemmän ystäviä nyt kuin vuosi sitten. Jokainen sielusisko on minulle tärkeä vaikka emme ole Sinkkuelämää-tyyppinen yhtenäinen porukka, vaan jokaisen kanssa minulla on erilaiset yhdistävät siteet. Älkää antako mun ikinä syrjäytyä rauhassa, älkää päästäkö irti!

"Elämässä ei ole tärkeintä se, miten selvitä myrskystä, vaan miten osata tanssia."

Onnellisuuden kaava

Mikä tekee onnelliseksi? Mitä on onnellisuus? Ensin on muistettava, että onnellisuus ja hyvä onni ovat eri asioita.

Muistan syksyltä surun vyöryt, joiden annoin vuotaa yli yksin autolla ajaessani. Muistan vain sen lohduttoman tunteen ja kaipuun: haluan olla taas onnellinen. Tuntui etten kestä sitä mustaa surua enää hetkeäkään. Auringon paistekin tuntui irvailulta ja korosti yksinäisyyttäni. Halusin, että minua rakastetaan taas. Että vain rakkaus tekisi onnelliseksi ja autuaaksi.

Nyt ymmärrän, että minä ja vain minä vastaan onnellisuudestani.

Onnellisuus koostuu pienistä asioista: 2-vuotiaan hauskoista oivalluksista, koiran kanssa edistymisestä agilityssä, pienentyneestä vaatekoosta, tanssimisesta, vapaudesta, auringosta. Se koostuu sellaisista asioista mihin itse valinnoillaan voi vaikuttaa ja siitä miten eteen tuleviin asioihin suhtautuu.

En ymmärrä kateutta. Miksi ihmiset ovat kateellisia toisilleen? Eräs räppärikin sen on sanonut: Elämä on sitä mitä teet siitä. Jos haluat jotain - ota se tavoitteeksi ja toteuta! Niin-mutku -ajattelu ei vie mihinkään ja kateellisuus on vain signaali siitä, että jotain pitää tehdä.

Pitää toki olla rehellinen itselleen ja tuntea rajansa. Mitä syytä on olla tai esittää jotain muuta? Minulla ei ole syytä olla mitään muuta kuin rehellisesti oma itseni, vaikka se ei varmastikaan minua aina imartele.

Viimeinen, ja ehkä tärkein, elementti on olla itselleen armollinen. Pitää hyväksyä omat virheensä ja sen, että aina ei voi olla täydellinen. Pitää antaa itselleen edes tiskaamattomuuden anteeksi.

Tätä asiaa ovat nyt muutkin pohtineet: Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan (Sami Sillanpää, HS)

Kunpa sinäkin olisit onnellinen.

2-vuotias päivänpaiste

Tunti sitten tuli kuluneeksi 2 vuotta siitä, että poikani näkin päivän valon. Minä sain elämääni samalla päivänpaisteen, valon.

Elämänsä ensimmäiset hetket hän vietti isänsä kanssa. Isä piti sylissä ja vaihtoi ensimmäiset vaipat, isä antoi lisämaitoa. Niihin muistoihin en pääse käsiksi enää. Siksi varmaan tämän päivän läheneminen painoi ja aattoilta varsinkin oli hyvin raskas. En osaa sanoin kuvata mikä tunne sen asian ympärillä pyörii, ehkä "Miksi? Miksei? Näkisitpä tämän." Siihen lisänä myös valtava vastuu ja tunne yksinäisyydestä meidän sairastaessa yhdessä pojan kanssa vatsatautia. Ja itsensä ruoskiminen siitä, että on surullinen, vaikka pitäisi iloita! 

Se muuttui tänään. Olen tänään seurannut poikaani ja miettinyt miten iso hän jo onkin! Ja miten ylpeä hänestä olen.

Innoissaan hän tuli luokseni: "Tule katsomaan, tuliko hieno!" Lyijykynä kädessään. Niin ylpeänä hän esitteli seinäpiirustustaan ja kun kysyin "Mihin pitikään piirtää?" oli vastaus ykskantaan "Paperiin. Anna paperia!" Niin, ei äitikään voinut olla kuin ylpeä.

Minun on totuttava siihen, että kaikki talossa puhutut jutut eivät olekaan minulle, vaan osa leikkiä. Nykyään autot juttelevat keskenään: "Sitten sinne tuli susiautoja, menettekö piiloon?" tai "Mennäänkö nyt kauppaan? Joo, mennään vaan, Salama!"

Me keräsimme leluja yhdessä, me leikimme yhdessä junaradalla. Me halasimme ja sylittelimme. Mikään ei anna energiaa niin, kuin hänen kanssaan yhdessä nauraminen. Se on synkronoitua. 

If Something Should Happen To Me

Elokuun lopussa 2011 luin FB:stä tuttavani vaimon, kahden pienen lapsen äidin, kuolleen. Siis mitä? Ei minun ikäiseni nuoret vanhemmat ikinä kuole, paitsi maksimissaan elokuvissa? Ei niin voi tapahtua. Sitä oli hyvin vaikea uskoa. Kunnes minulle tuli syyskuun loppu.

Leskeksi jäänyt perheenisä onnistui luomaan surustaan todella kaunista musiikkia. Itseasiassa siitä prosessista syntyi yhtye End of August ja syksyllä julkaistu albumi The Deep Sleep.

Perheen tarina kerrottiin syyskuun alussa Meidän Perhe -lehdessä. Minullakin on tuo lehti. En ole avannut sitä sitten syyskuun. En ole myöskään kuunnellut kappaleita sitten syyskuun. En ennen kuin tänään.

Tämä tarina on silti ollut mielessäni todella usein. Aina se, että tiedän Petterin selvineen, on auttanut minua. Varsinkin suruni alussa mietin hyvin paljon EOA:n kappaleita ja tuota lehtiartikkelia.

Tänään sain FB:ssä (tietenkin) kutsun heidän keikalleen ja sinne menen ystäväni kanssa. Tätä hienoa musiikkia on päästävä kuulemaan! Päätin myös "kohdata pelkoni" ja kuuntelin kappaleen If Something Should Happen To Me. Se tuntuu sielussani saakka.

End of August Facebookissa

Monologi

Some on minulle tärkeä. Ehkä tärkeämpi kuin pitäisi, se on oikeastaan selviytymiskeinon roolissa. Välillä tuntuu, että koko sosiaalinen elämäni on verkossa.

Syksyllä FB oli tärkeämpääkin tärkeämpi, kun sain surussani paljon tukea sieltä ja minun oli huomattavasti helpompaa kirjoittaa, kuin puhua ääneen.

Nyt rooli on muuttunut jonkin verran. Olen (osittain kauhukseni) huomannut, että julkaisen somessa sellaisia asioita, joita ennen olisin letkauttanut puolisolleni tai kysynyt hänen mielipidettään. Tuntuu, kuin ei olisi muuta väylää keskustella iltaisin toisen ihmisen kanssa. Toisaalta taas ihmissuhteiden ylläpito virtuaalisesti on huomattavasti vaivattomampaa minulle. Siitä minulla on huono omatunto.

Jos joku joskus ihmettelee miksi letkauttelen (itse)ironisia kommenttejani, sadattelen uhmaista lastani tai ihastelen laiskaa lauantaita, se johtuu siitä, että haluan jakaa sen teidän kanssanne. Toisen ihmisen kanssa. En yritä nyt olla alentuva tai marttyyri, mutta - kiitos ja anteeksi.

Kahta en vaihda

Nyt otan elämänohjeeni Nemiltä ja Eleanor Rooseveltiltä. Nämä naiset ovat täysin eri maailmoista, mutta molemmat niin oikeassa!

"Do what you feel in your heart to be right
- for you'll be criticized anyway."
-Eleanor Roosevelt

Nemi Iltasanomissa: http://is11.snstatic.fi/img/978/1288530209544.jpg

6-0

Miksi ihmeessä kukaan haluaa omasta vapaasta tahdostaan olla yksinhuoltaja? Tämä on rankkaa.

Ehkä yksin lapsen hankkivat eivät tiedä paremmasta. Tai sitten tämä tuntuu näin rankalta, koska ennen sain jakaa vanhemmuuden. Tai ehkä lapsi on vasta alkanut koettelemaan vanhempaansa.

Poikani oli todella helppo vauva. Kuukauden päästä hän täyttää 2-vuotta. Jo nuorena opin Sinkkuelämää-sarjasta mitä tarkoittaa termi Terrible twos.

Referoin vähän tätä päivää:
Kävin tänään ensimmäistä kertaa ennen töitä salilla ja olin huippuiloinen ja ylpeä itsestäni koko päivän. Innokkaana aloin jopa kokkaamaan ja kaikki oli hienosti siihen saakka, kunnes poika juoksi ruokapöytään, katsoi ruokaa ja totesi En syö. Okei. Ja muuten meillä ruokaa pitää edes maistaa. Huudon ja tunnin suostuttelun, jäähyttelyn ja lahjontayritysten jälkeen hän oli maistanut n. 2 lusikallista, lopettaen sanoihin En tykkää.

Lopulta minä olin niin voipunut, että makasin keittiön lattialla. Ihanainen tuli viereeni ja haki ensin itselleen ja sitten minulle tyynyn. <3 Makoilimme hetken siinä vieretysten. Lopulta nousin keittämään kahvia ja sanomattakin selvää oli, että poika kävi nappaamassa pöydältä leivän, jonka olin luvannut 1) kun ruoka on syöty 2) kun viisi lusikallista on syöty 3) kun kolme lusikallista on syöty. En jaksanut enää alkaa taistelemaan ja hävisin 6-0.

Ymmärrän hyvin, että oma tahto on itsetunnon perusta. Ymmärrän hyvin, että hän hakee rajojaan. Ja en ymmärrä. Tämä syömisasia on myös sitä, koska esim. päiväkodissa hän syö pääsääntöisesti kaikkea. En vain jaksa ymmärtää miten voikin Tahtoa noin paljon, että jaksaa vastustaa päivällistä ja melko kovapäistä äitiäänkin noin paljon ja kauan. Ja tokihan se harmittaa myös, että kerrankin, kun pojan ei tarvitsisi syödä jonkun muun äidin tekemää ruokaa, niin lapsi päättää jo ensinäkemällä, että ei syö. Minusta ruoka oli ihan hyvää.

Ei tässä voi kuin hengitellä syvään ja ehkä rukoilla korkeammilta voimilta vahvuutta jaksaa ja yrittää pysyä mahdollisimman tyynenä. Kyllä minä mielelläni tämän jonkun kanssa jakaisin.