Tunti sitten tuli kuluneeksi 2 vuotta siitä, että poikani näkin päivän valon. Minä sain elämääni samalla päivänpaisteen, valon.
Elämänsä ensimmäiset hetket hän vietti isänsä kanssa. Isä piti sylissä ja vaihtoi ensimmäiset vaipat, isä antoi lisämaitoa. Niihin muistoihin en pääse käsiksi enää. Siksi varmaan tämän päivän läheneminen painoi ja aattoilta varsinkin oli hyvin raskas. En osaa sanoin kuvata mikä tunne sen asian ympärillä pyörii, ehkä "Miksi? Miksei? Näkisitpä tämän." Siihen lisänä myös valtava vastuu ja tunne yksinäisyydestä meidän sairastaessa yhdessä pojan kanssa vatsatautia. Ja itsensä ruoskiminen siitä, että on surullinen, vaikka pitäisi iloita!
Se muuttui tänään. Olen tänään seurannut poikaani ja miettinyt miten iso hän jo onkin! Ja miten ylpeä hänestä olen.
Innoissaan hän tuli luokseni: "Tule katsomaan, tuliko hieno!" Lyijykynä kädessään. Niin ylpeänä hän esitteli seinäpiirustustaan ja kun kysyin "Mihin pitikään piirtää?" oli vastaus ykskantaan "Paperiin. Anna paperia!" Niin, ei äitikään voinut olla kuin ylpeä.
Minun on totuttava siihen, että kaikki talossa puhutut jutut eivät olekaan minulle, vaan osa leikkiä. Nykyään autot juttelevat keskenään: "Sitten sinne tuli susiautoja, menettekö piiloon?" tai "Mennäänkö nyt kauppaan? Joo, mennään vaan, Salama!"
Me keräsimme leluja yhdessä, me leikimme yhdessä junaradalla. Me halasimme ja sylittelimme. Mikään ei anna energiaa niin, kuin hänen kanssaan yhdessä nauraminen. Se on synkronoitua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti