Odotus/Elämys

Istun sohvalla ja odotan. Istun ja nukahdan. Vaivun koomaan ja odotan.

Aamulla herään. Mikään ei ole toisin.

Huomenna istun ja odotan. Istun ja nukahdan. 

Aamulla herään. Kukaan ei elänyt puolestani.

Olisi ihanan helppoa antaa vastuu elämästään ja päätöksistään pois jollekin toiselle. Miten hienoa olisikaan, jos joku tulisi luokseni ja sanoisi - nyt voit seurata sydäntäsi, silloin löydät onnen ja rauhan. Ei, kyllä minä päätän hyppäänkö kohti onnellista loppuani, vai jäänkö vielä ottamaan vauhtia ja keräämään rohkeutta. 

Kukaan ei tuo mitään tarjottimella valmiina.

Elämäni ei ole ikinä ollut selkeän suunnitelmallista vaan olen soljunut eteenpäin virran vietävänä. Olen ollut huomattavan onnekaskin,

mutta elämä on ollut myös brutaali ja häikäilemätön. Tarvitsen suunnitelman.

Kaipa se on aikuisuutta ymmärtää, että vaikka kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Ymmärtää, että monista asioista voi itse päättää. Ja ymmärtää, että Kaikki ei ole oikea vastaus.

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Pyhän ilmestyksiä

Olen työstämässä yhtä tekstiä teemalla yksinäisyys ja sen mukana olen prosessoinut asiaa ja huomaamattani kasvanut vähän enemmän aikuiseksi.. Prosessin vanavedessä huomasin tänään nämä asiat:

Cross training on minulle varmaan yhtä välttämätöntä kuin uhma kolme-vuotiaalle pojalleni. Lapsen ei voi olla helppoa elää tällaisessa diktatuurissa, mutta se on myös vaikea ylläpitää yksin..

Tukiverkko ja läheiseni ovat korvaamattomia. Tällä viikolla olen tarvinnut viiden eri ihmisen apua.

Silloin kun yksinhuoltajuus on rankimmillaan tarvitsen eniten tuota rakasta harrastustani, jotta saan stressitasoja alas ja jaksan taas paremmin. Silloin on pakko uskaltaa kysyä - pyytävä saa.

Salilla ymmärsin miten upeaa on, että siellä ei treenata ihmisiä, jotta he olisivat voimakkaita salilla, vaan voimakkaita arjessa. Salin vetäjä tarkoitti sillä kyllä sitä, miten oikealla tekniikalla vahvistamme koko lihasta ja suojaamme itseämme mm. loukkaantumisilta, mutta minulle tuo lause tarkoitti vielä enemmän.

Illalla ystäväperheen luona näin ensimmäistä kertaa, kun poikani leikki prinsessaa ja ritaria kummityttöni kanssa. Näin myös miten poikani soitti täysin totisena ja keskittyneenä sähkökitaraa perheen isän kanssa. Kyllä hän ihan oikeastikin on jo iso poika, kumpa hän ei vain yrittäisi kasvaa aikuiseksi liian äkkiä. "Isot pojat ei tarvitse peittoa!"

Aurinko paistoi tänään. Sen lämpö lämmitti kasvojani, vaikka pakkasta oli yli 20°C. Muistin hymyillä. Olen kiitollinen.

Kiukkupussi ääriään myöten täynnä

On se jännä. 

Ihmiset voivat ajatella, että kylläpä he pärjäävät hienosti. Hienosti ovat nousseet jaloilleen. Hienosti hän jaksaa, vaikka on yksin. Väärin, aina ei jaksa. Suru on ehkä helpottanut, elämä ei. Mikään ei ole sen helpompaa kuin vuosi sitten. Olen ihan yhtä yksin. Ilman ystäviäni olisin jo kaatunut. 

Yksinhuoltajuus on rankkaa. Näin vuoden perästä ehkä hyväksyn paremmin sen, että olen yksin vastuussa, mutta ei se siitä ole helpottunut. 

Yksin kaikesta huolehtiminen on rankkaa. Se kertoo minulle joka päivä, miten yksinäinen olen.

Töissä on nyt rankkaa. Eilen minulta irtisanottiin monia työtovereita. Minä säästyin, olen todella kiitollinen. Toisaalta sitä jää nakertava ajatus, että mikä minusta tekee niin erityisen? Tilanne on hyvä, minulle.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta se johtuu siitä, että olen täysin keskittynyt arjesta selviämiseen. Nyt minun on taas aloitettava tämä prosessi, että saan solmut sisälläni auki.

Se mikä pistää jatkamaan elämää eteenpäin on toivo siitä, että joskus on paremmin. 

On se jännä, se elämä.

Karataanko?

Joskus yksinkertaisesti vaan tuntuu, että on täysin hyödytön. Tuntuu ettei millään saa pakkaa pysymään koossa. Luojan kiitos ne on ohikiitäviä hetkiä, mutta saattaa jättää todella pahan maun suuhun.

Tänään on sellainen aamu. Tekisi mieli karata. Paeta ihan kaikelta. Arjelta, työltä, äitiydeltä, lapselta, yksinäisyydeltä, ajatuksilta, byrokratialta. Omalta tyhmältä käyttäytymiseltä. Näin käy helposti, kun vaatii liikaa.

Vaatii liikaa itseltään ja pelkään, että myös lapselta. Jos pyydän häntä pukeutumaan, niin oletan, että hän sen tekee, koska tiedän hänen osaavan. Mutta koska hän on herännyt liian aikaisin (itsekseen) ja kiukutellut lähes koko aamun, niin ei se ole helppoa. Miksi sitten minun pitää loppuun asti vaatia, että hän laittaisi ne kengät jalkaansa? Siksi, että minusta on hullua, että hän vain huutaa ettei osaa ja potkii kenkiä. Onko se nyt sitten niin vaarallista, että antaa periksi, kun tietää, ettei toisellakaan ole helppoa?

Musta tuntuu nyt tosi pahalta, että kiukuspäissäni huuhdahdin "Minä kuolen tähän!" Ja tuntuihan se siltä, että sisuskaluni repeää. Mutta kun lapsiraukalla ei ole kuin minä vanhempana, niin tuo oli todella epäreilusti sanottu. Joskus vaan joutuu miettimään, että millä keinoin minusta voi olla tähän?

Lapseni isoäiti sanoi minulle kerran, että toki me teemme virheitä vanhempina, mutta meidän ei pidä pyydellä päätöksiämme lapselta anteeksi. En tiedä. Näin lapsestani, että hän teki kovasti ajatustyötä, kun vihdoin pääsimme päiväkotiin. Hän mietti tuota koko episodia. Me olimme jo sopineet erimielisyytemme, mutta minun oli vielä kerran palattava hänen luokseen kertomaan, että rakastan häntä.

Tätä aamua haluan paeta. Omaa tiukkuuttani ja kykyä luoda stressitilanteita itselleni ja lapselleni täysin turhaan.

Cut some slack.

Jumissa oravanpyörässä

Mitä silloin kuuluu tehdä kun tuntuu, että on jumissa? Kun tuntuu, että elämän kuuluisi edetä, muttet tiedä miten tai millä keinoin? 

Arkeni on sulloutunut kevään aikana oravanpyörään. Yhtäkkiä kaikki oli vain sitä, että suunnittelin koska pääsen treenaamaan, minä päivinä mennään juoksemaan, ketä kehtaisin pyytää lapsenvahtivuoroon seuraavaksi, koska ehdin tehdä ruokaa, kuinka monelta pitää herätä. Sitten kaikki aika mene tähän. Ei ole edes aikaa tai jaksamista kirjoittaa.. Saatikka kysäistä ystäviltä Mitä kuuluu? 

Tervetuloa yksinhuoltajan ruuhkavuodet! Niinkö?

Olin kesälomalla 5 viikkoa ja todella rentouduin. Nyt arjen alettua päätin taistella tätä oravanpyörää vastaan. Minun on taas pysähdyttävä hetkeksi miettimään. Mitä teen elämälleni? Annanko arjen viedä mennessään vai yritänkö tehdä jotain elämälleni? Ei. En anna. En ole tyytyväinen. 

Lapsirukkanikin kysyi lomalla usean kerran päivässä: Mihin me nyt lähdetään? Elämä kun on koko ajan yhtä menemistä ja tulemista, niin eihän tuo 2,5 -vuotias osaa nauttia laiskoista päivistä tai päivistä, jolloin saisi leikkiä kotona koko päivän. Koko ajan pitäisi mennä ja tehdä. Tämän olen siis lapselleni opettanut? Kiireen. 

Ensimmäinen konkreettinen pieni askel muutoksessa oli treenipaikan vaihto sellaiseen, jossa on toiminnallinen lapsiparkki - lapsella ja aikuisella on kivaa, eikä  lapsenvahdin hankinta stressaa enää. Iso juttu pääni sisällä. Pieni juttu ulospäin.  

Olen jopa harkinnut ihan paluumuuttoa kotikonnuille. Olisi upeaa muuttaa takaisin rannikolle! (Ystävät hyvät, te ette katoasi elämästäni!) Mutta tässä maailman menossa ja jatkuvien YT-neuvotteluiden keskellä on todettava, että minulla on nyt todella hyvä työ. Tyhjän päälle en voisi lähteä mitenkään.

Mitä tälle elämälle oikein pitäisi tehdä? Tuntuu, että jotain pitää tehdä tai tapahtua, mutta en saa kiinni mitä. Oravanpyörässä en halua viettää aikaani.

Ban Comic Sans

Pyydän anteeksi kaikkien silmien puolesta. Olen saanut huolestuneita viestejä siitä, että blogini yleisin fontti on Comic Sans. Tämä ei ole ollenkaan tarkoitus. Pyrin korjaamaan virheen. Blogien Jumala taitaa olla mulle jostain syystä tosi vihainen?

http://bancomicsans.com/


;)

Oodi auringolle

Otin tammikuun lopussa tatuoinnin mieheni muistolle ja nyt Vapun aattona otin jo uuden kuvan, tällä kertaa selviytymiselle ja poikani kunniaksi. Koska ilman elämäni valoa ja päivänpaistetta en olisi ikinä edes yrittänyt.