Jatkuu seuraavassa jaksossa

Kun tekee muutaman päivän muuttoa yksin A-sarjan mersulla ja muuttomatkan pituus on 100km suuntaansa,  tulee väistämättä ajatelleeksi asioita. Ehkä liikaakin (apukuskin paikka vapaana!), mutta taival on ollut sittenkin täysin tarpeellinen. Matka on taittunut lähes skitsofreenisesti osin itkien, välillä hymyillen.

Olen ihmetellyt miksi lähestyvä muutto tuntuu niin raskaalta. Olo on kuin miljoonan kilon painon alla ja energiavarat vähissä, vaikka olenkin innoissani tulevasta.

Yhtäkkiä ymmärsin, että teen muuttoa kuin surutyötä. Kuin repisin laastaria irti yksi ihokarva kerrallaan! Onhan tässä edessä yhden aikakauden loppu. Loppullisuuden tuntu melkein 10 vuotta kestäneessä tarinassa. Tarina kertoo minun aikuistumisestani, jossa olen kokenut elämäni suurimmat mullistumat.

Oikeastaan tarina on vuosikymmenen mittainen aikuistumisriitti. 

Valmistuin.
Sain töitä.
Menin naimisiin.
Sukelsin koiramaailmaan.
Sain ystäviä.
Tulin äidiksi.
Menetin puolisoni.
Kapinoin.
Itsenäistyin.
Selvisin.
Sairastuin.
Kasvoin.
Tein elämäni ensimmäisen täysin oman ison päätöksen.

Ymmärsin vasta sairastumiseni jälkeen, että minun oli itseni ja perheeni takia tartuttava oljen korteen jonka seurauksena loikkaamme nyt uuteen alkuun. Vasta tänään ymmärsin, että en ole ennen tehnyt tällaista, oikeasti suuntaa muuttavaa, isoa päätöstä yksin ja itselleni. Meillä alkaa kokonaan uusi tarina lähellä tukiverkkoamme. Oli aika tehdä valintoja, joihin kuuluu osana ymmärrys omasta puutteellisuudesta, avun tarpeesta ja perheen turvasta. 

Yhden kirjan kannet sulkeutuu, mutta onneksi jatko-ossassakin kulkee mukana joukko tuttuja ja rakkaita hahmoja polkujamme rikastuttamassa.

En aio tehdä ensi vuodelle yhtään lupausta, koska aion pitää silmäni auki. Nyt on aika hengittää ja ottaa vastaan uudet juonen käänteet. Uusi vuosi, uusi alku ja 365 uutta mahdollisuutta. Pysy kanavalla, niin minäkin teen. :) 

Ps.

Tampere - It's not you, it's me.
Pori - Sovitaanko treffit?

 

Kuppi kahvia ja pala armollisuutta

Dear self,

ota tämä teksti esiin, kun maailma tuntuu epäreilulta ja kiukuttelet taas. Kun poikasi toteaa sinulle nukkumaan mennessä "Koitetaan äiti olla huomenna ihan rauhaksiin, eikös niin?"

Välillä ihan tosissani mietin, että miten ihmeessä minun elämästäni tuli tämän näköinen. Siitä piti tulla hyvin tylsä keskiluokkainen elämä. Elämä ei kuitenkaan päättänyt mennä suunnitelmien mukaan vaan halusi näyttää, että kaikkea ei - tai oikeastaan ei kovinkaan paljoa - pysty hallinnoimaan.

Tiedän, että mulla on monet asiat todella hyvin, mutta vähän välillä väsyn kuulemaan omaa tarinaani takaraivossani. Ja tässä sitä taas kertaan ääneen. ;) Ehkä näin ääneen sanottuna uskon sen itsekin. Siihen uskon vahvasti, että jokainen elää omalla skaalallaan. Tämä mun skaalan viimeisin asteikko vaan on vähän hard-to-handle: diagnoosina tyypin 1 diabetes. Vähän kuivempikin rätti kasvoille olisi riittänyt, myönnän.

Huomenna mulla on aiheesta 1. kontrollikäynti ja odotan saavani vahvistuksen epäilyilleni - aloin oireilla jo vuosi sitten. En kaikkea osannut heti osastolla ollessani tähän yhdistää, mutta nyt kaikki tuntuu käyvän järkeen. Sitä voimme sitten pohtia, että miten tämä on voinut olla päällä niin kauan.

Miten itsepäisesti sitä 'voi ihan hyvin', puskee eteenpäin koska elää pitää. Jatkaa vaan täysin sokeana väsymykselle ja puristavalle tunteelle rinnassa. Monille oireille - jopa kiukulle ja yhtäkkisille tunteenpurkauksille. Miten onnellinen saan olla, että en ollut ihan päätyyn saakka itsepäinen ja kävelin itse sairaalaan.

Mun pahin pelkoni jo pian 4 vuotta on ollut se, että mulle tapahtuu jotain. Mitä jos kupsahdan ollessani kahden lapseni kanssa. Nyt on hyväksyttävä se, että lapseni pitää osata soittaa puhelimella apua jos sellainen tilanne todella tulee. Riipaisee.

"Äiti, olisi kyllä kurjaa jos en saisi sua joku aamu hereille. Kuka mulle sitten antaisi ruokaa? En kai mä jäisi ihan yksin? Soittaisinko mä sitten jonkun tänne mun kaveriksi?"

Sydän meni pieniin palasiin.

Myönnän. Olen kokenut suoranaista häpeää, koska mun piti olla täydessä tikissä ja fyysisesti suorastaan ylivertainen äiti lapselleni. Mun piti olla super. Nyt on vain uskottava, että kaikkea ei voi hallita. Tämä sairaus (miten vaikeaa onkaan sanoa olevansa sairas..) on jo kuukaudessa sen mulle tiedon tasolla opettanut. Enää mun on hyväksyttävä se.

Yritin selfietä, tää on paree! 👌 regram @diabetescommunity #unicorn #diabadass #inspiration #motivation

Kuva, jonka Annukka (@nunnumaja) julkaisi 7. 09ta 2016 klo 11.12 PDT

Koen vielä häpeää ja epäonnistumista, jos sokerit ovat korkealla. Matalista silti hämmästyn joka kerta. Vasta kuukauden verran olen tietoisesti sairastanut, monitoroinut, hoitanut ja tunteen tasolla haluaisin hallita tämän. Ei sitä täysin voi. Tiedän sen. Korkeita tai matalia tulee - aina ei voi ymmärtää miksi. Enää on hyväksyttävä se. On kasvettava.

On hyväksyttävä, että riittää sellaisena kuin on. Niissä raameissa mitä on annettu.

On hyväksyttävä se, että tekee parhaansa ja uskoo sen riittävän. Diabetesta kuitenkin pystyy itse omilla valinnoillaan ja tarkalla hoidolla säätelemään melko paljon. Voi itse määrittää suunnan, vaikkei aina vauhtia. Minä hyväksyn sen.

Nyt juon kupin kahvia ja mietin. Mietin, että mikä kaikki mun elämässä on hyvää ja kaunista.  Kaikkea sitä miksi mun pitää oppia hellittämäänkin ja taas nauttimaan elämästä. Mun maailma on kaunis, kun muistaa katsoa sitä oikein.

Tänään sain tärkeän muistutuksen. Pala armollisuutta ei olisi pahitteeksi.

My everything 👶🐺🐺 #myboys #rakkaimmat #kaikkeni #polku #followthepath 🌾🍃 #sheltie #nature #naturegram

Kuva, jonka Annukka (@nunnumaja) julkaisi 6. 09ta 2016 klo 12.28 PDT

8. hääpäivä

Olen kantanut mieheni sukunimeä kahdeksan vuoden ajan. Alkaa olla käsillä ne hetket jolloin olen elänyt yhtä kauan hänen leskenään kuin mitä olin hänen aviopuolisonsa. Noin 4 vuotta molempia rooleja.

Mitä minulle tämä vuosipäivä tarkoittaa? Miksi pitkän ajan jälkeen päätin kirjoittaa tähän blogiin?

Jäin pohtimaan surua, -prosessia ja sen muuttuvia muotoja Lujasti Lempeä -jutun 'Kuolemaa kannattaa miettiä, jotta elämä ei ole itsestäänselvyys' luettuani. Siitä yksi sitaatti kuuluu: "Ei ole voinut valita vaikenemista, peittelemistä ja tuskan piilottamista, jos ei ole halunnut jäädä eläväksi kuolleeksi." Niin suru ja tämä prosessi kulkee mukanani muuttaen muotoaan ja muovautuen osaksi minua.


On leskiä, jotka ovat ehkä jo nopeasti löytäneet uuden rakkauden/puolison ja heidän kohdallaan asia on selvä - ainakin ulkopuoliselle - he ovat menneet elämässään eteenpäin. On leskiä, jotka eivät pysty päästämään irti puolisostaan useammankaan vuoden päästä. Olemme kaikki yksilöitä ja käsittelemme surut ja ihmissuhteet, erot ja kuolemat, kaikki eri tavoin.

Ei ole mitään kaavaa.

Minä päätin aikanaan jo heti hautajaisten jälkeen ottaa vihkisormuksen pois sormestani - hankin pienen tinaisen korurasian johon laitoin meidän molempien sormukset. Sanoitin suruni tähän blogiin. Koin, että parisuhde sinänsä oli ohi, koska toista ei enää ollut.

Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta minulle se oli realismia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edesmennyt mieheni olisi elämäni loppuun saakka osa minua.

Jonkun silmään se, että olen olen sinkku, saattaa näyttää siltä, että olen yksi niistä jotka ei pysty päästämään irti. Kyllä olen päästänyt, koska halusin elää. Nyt on hyvä näin. Siinä näen suurimman viisauden.

Silti. Pysähtyessäni huomaan kuinka olen päässyt taas vähän pidemmälle - vaikka olen pitkään jo ajatellut selviytyneeni, kasvan jatkuvasti tämän kokemuksen kanssa. Ehkä siksi jotkut kirjoitukseni tuntuvat nyt luettuina naiveilta. Välillä on ollut isoja surun aaltoja, jopa kriisejä. Toiset ovat vieneet syvälle ja toiset lopulta rannalle.

Sunnuntai-iltana ajelin kotiin ja tuolla yli tunnin matkalla aloin rakennella tätä kirjoitusta mielessäni. Aloin pohtia millainen mieheni oikeasti olikaan? Mitä hänestä muistan?

Ja onhan se todella mielenkiintoista mitä toisesta muistaa heti, vuosien päästäkin. Ensimmäinen asia joka hänestä tuli mieleen, oli parkkiintuneet varpaat. Toisena miltä hän näytti nauraessaan tupakka suussa.

Sen jälkeen alkoi tulvahdella mieleen monenlaisia asioita; erikoinen luomi lantiolla, miltä tuntui silittää kiharoita hiuksia. Muistinkin yhtäkkiä aika paljon juttuja joita olin jo pakannut jonnekin syvälle.

Kaikkea tätä muistelen nyt, kun olisi meidän 8. hääpäivä. Enää ei tarvitse pelätä kyyneliä tai romahtamista - voin muistella ja ajatella kaikkea tätä avoimin sydämin, hyvällä mielellä.


Illalla haemme pojan kanssa hänen kirjahyllystään kuvakirjan meidän häistä ja tutkimme sitä.


Kyllä vieläkin ja aina,
sä ole olet osa mua.

Kaunis muisto.

Luovutusvoitto

Satuin lukemaan keväällä oikealla hetkellä artikkelin luovuttamisesta. Siinä puhuttiin siitä, miten kulttuurissamme ei oikein hyväksytä luovuttamista, miten elämästä on monessa kohtaa tullut suorittamista. Mitäpä jos luovuttamalla voisi paremmin?

Sain karvaasti kokea, että pääni kestää melko paljon, mutta kroppani ei sitten kestänytkään. Ensin löysin varaventtiilini, treenaamisen/cross trainingin. Sitten aloin pelkäämään, etten pääse treeneihin. Lapsi ei halua jäädä lapsiparkkiin ja kaikki siirtymät arjessa ovat hirveän vaikeita. Mitkään hälytyskellot eivät soi! Mietin vaan, että miksi se nyt noin, vaikka tykkää aina olla siellä. Jopa joskus suutun ja murrun, kun ei pääse treeneihin. Ei kelloja. Pakko päästä!

Alkoi flunssakierre joka kesti parikin kuukautta. Kierteen lopulla vuosien takainen vaiva, niveltulehdukset, palasivat. Kroppani oli ilmeisen väsynyt. Pelkäsin aluksi entistä enemmän, että en pääse enää liikkeelle ollenkaan. 

Sitten ymmärsin. Olin edelleen järjissäni, vaikka olin jonkin aikaa treenaamatta. Minulla oli aikaa touhuta poikani kanssa. Lapsi alkoi laulamaan. Kevään aikana olin päättänyt myös, että treenataan yhdessö koirani kanssa kisakuntoon agilityssä. Tajusin, että nyt pitää kääntää katse omasta navasta vähän kauemmas, perheeseen. 

Tunsin olleeni itsekäs. Luultavasti minun pitikin olla hetken itsekäs parantaakseni haavani... Koin silti yhtäkkiä kuin olisin laiminlyönyt vastuuni perheen päänä.

Sain aiemmin kuulla usein kuinka hienosti hallitsen hommat niin, että YH:na ja eläinten keskelläkin pääsen treenaamaan. "Respect," sanottiin. Tällaisen jälkeen tunsin itseni luuseriksi ja jopa laiskaksi, kun en yhtäkkiä päässytkään salille tai lenkkipolulle. En mitenkään olisi halunnut luovuttaa tässä! Taistelin pitkään itseni kanssa. Minä en ole luovuttaja!

Todellisuudessa luovuttaminen oli tähän elämäntilanteeseen ainoa oikea ratkaisu. 

Teen edelleen asioita joista nautin, treenaan agilitya koiran kanssa, käyn jalkapallossa yhdessä pojan kanssa ja pystyin uusilla elämänviivoilla ottamaan kauan haaveilemani koiranpennun laumaamme täydentämään. Syksyllä olisi tarkoitus mennä perheliikuntakeskukseen, jossa olisi yhtäaikaa tunnit minulle ja pojalle. Sohvan pohjalle en jää. 

Tänään lopulta keräsin rohkeuteni ja ilmoitin salille, että päätän jäsenyyteni. Se ei vieläkään ollut helppoa, mutta vannon - luovuttaminen ei ikinä ole tuntunut näin hyvältä!

Minun aikani tulee vielä.

Odotus/Elämys

Istun sohvalla ja odotan. Istun ja nukahdan. Vaivun koomaan ja odotan.

Aamulla herään. Mikään ei ole toisin.

Huomenna istun ja odotan. Istun ja nukahdan. 

Aamulla herään. Kukaan ei elänyt puolestani.

Olisi ihanan helppoa antaa vastuu elämästään ja päätöksistään pois jollekin toiselle. Miten hienoa olisikaan, jos joku tulisi luokseni ja sanoisi - nyt voit seurata sydäntäsi, silloin löydät onnen ja rauhan. Ei, kyllä minä päätän hyppäänkö kohti onnellista loppuani, vai jäänkö vielä ottamaan vauhtia ja keräämään rohkeutta. 

Kukaan ei tuo mitään tarjottimella valmiina.

Elämäni ei ole ikinä ollut selkeän suunnitelmallista vaan olen soljunut eteenpäin virran vietävänä. Olen ollut huomattavan onnekaskin,

mutta elämä on ollut myös brutaali ja häikäilemätön. Tarvitsen suunnitelman.

Kaipa se on aikuisuutta ymmärtää, että vaikka kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Ymmärtää, että monista asioista voi itse päättää. Ja ymmärtää, että Kaikki ei ole oikea vastaus.

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Pyhän ilmestyksiä

Olen työstämässä yhtä tekstiä teemalla yksinäisyys ja sen mukana olen prosessoinut asiaa ja huomaamattani kasvanut vähän enemmän aikuiseksi.. Prosessin vanavedessä huomasin tänään nämä asiat:

Cross training on minulle varmaan yhtä välttämätöntä kuin uhma kolme-vuotiaalle pojalleni. Lapsen ei voi olla helppoa elää tällaisessa diktatuurissa, mutta se on myös vaikea ylläpitää yksin..

Tukiverkko ja läheiseni ovat korvaamattomia. Tällä viikolla olen tarvinnut viiden eri ihmisen apua.

Silloin kun yksinhuoltajuus on rankimmillaan tarvitsen eniten tuota rakasta harrastustani, jotta saan stressitasoja alas ja jaksan taas paremmin. Silloin on pakko uskaltaa kysyä - pyytävä saa.

Salilla ymmärsin miten upeaa on, että siellä ei treenata ihmisiä, jotta he olisivat voimakkaita salilla, vaan voimakkaita arjessa. Salin vetäjä tarkoitti sillä kyllä sitä, miten oikealla tekniikalla vahvistamme koko lihasta ja suojaamme itseämme mm. loukkaantumisilta, mutta minulle tuo lause tarkoitti vielä enemmän.

Illalla ystäväperheen luona näin ensimmäistä kertaa, kun poikani leikki prinsessaa ja ritaria kummityttöni kanssa. Näin myös miten poikani soitti täysin totisena ja keskittyneenä sähkökitaraa perheen isän kanssa. Kyllä hän ihan oikeastikin on jo iso poika, kumpa hän ei vain yrittäisi kasvaa aikuiseksi liian äkkiä. "Isot pojat ei tarvitse peittoa!"

Aurinko paistoi tänään. Sen lämpö lämmitti kasvojani, vaikka pakkasta oli yli 20°C. Muistin hymyillä. Olen kiitollinen.

Kiukkupussi ääriään myöten täynnä

On se jännä. 

Ihmiset voivat ajatella, että kylläpä he pärjäävät hienosti. Hienosti ovat nousseet jaloilleen. Hienosti hän jaksaa, vaikka on yksin. Väärin, aina ei jaksa. Suru on ehkä helpottanut, elämä ei. Mikään ei ole sen helpompaa kuin vuosi sitten. Olen ihan yhtä yksin. Ilman ystäviäni olisin jo kaatunut. 

Yksinhuoltajuus on rankkaa. Näin vuoden perästä ehkä hyväksyn paremmin sen, että olen yksin vastuussa, mutta ei se siitä ole helpottunut. 

Yksin kaikesta huolehtiminen on rankkaa. Se kertoo minulle joka päivä, miten yksinäinen olen.

Töissä on nyt rankkaa. Eilen minulta irtisanottiin monia työtovereita. Minä säästyin, olen todella kiitollinen. Toisaalta sitä jää nakertava ajatus, että mikä minusta tekee niin erityisen? Tilanne on hyvä, minulle.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta se johtuu siitä, että olen täysin keskittynyt arjesta selviämiseen. Nyt minun on taas aloitettava tämä prosessi, että saan solmut sisälläni auki.

Se mikä pistää jatkamaan elämää eteenpäin on toivo siitä, että joskus on paremmin. 

On se jännä, se elämä.