Luovutusvoitto

Satuin lukemaan keväällä oikealla hetkellä artikkelin luovuttamisesta. Siinä puhuttiin siitä, miten kulttuurissamme ei oikein hyväksytä luovuttamista, miten elämästä on monessa kohtaa tullut suorittamista. Mitäpä jos luovuttamalla voisi paremmin?

Sain karvaasti kokea, että pääni kestää melko paljon, mutta kroppani ei sitten kestänytkään. Ensin löysin varaventtiilini, treenaamisen/cross trainingin. Sitten aloin pelkäämään, etten pääse treeneihin. Lapsi ei halua jäädä lapsiparkkiin ja kaikki siirtymät arjessa ovat hirveän vaikeita. Mitkään hälytyskellot eivät soi! Mietin vaan, että miksi se nyt noin, vaikka tykkää aina olla siellä. Jopa joskus suutun ja murrun, kun ei pääse treeneihin. Ei kelloja. Pakko päästä!

Alkoi flunssakierre joka kesti parikin kuukautta. Kierteen lopulla vuosien takainen vaiva, niveltulehdukset, palasivat. Kroppani oli ilmeisen väsynyt. Pelkäsin aluksi entistä enemmän, että en pääse enää liikkeelle ollenkaan. 

Sitten ymmärsin. Olin edelleen järjissäni, vaikka olin jonkin aikaa treenaamatta. Minulla oli aikaa touhuta poikani kanssa. Lapsi alkoi laulamaan. Kevään aikana olin päättänyt myös, että treenataan yhdessö koirani kanssa kisakuntoon agilityssä. Tajusin, että nyt pitää kääntää katse omasta navasta vähän kauemmas, perheeseen. 

Tunsin olleeni itsekäs. Luultavasti minun pitikin olla hetken itsekäs parantaakseni haavani... Koin silti yhtäkkiä kuin olisin laiminlyönyt vastuuni perheen päänä.

Sain aiemmin kuulla usein kuinka hienosti hallitsen hommat niin, että YH:na ja eläinten keskelläkin pääsen treenaamaan. "Respect," sanottiin. Tällaisen jälkeen tunsin itseni luuseriksi ja jopa laiskaksi, kun en yhtäkkiä päässytkään salille tai lenkkipolulle. En mitenkään olisi halunnut luovuttaa tässä! Taistelin pitkään itseni kanssa. Minä en ole luovuttaja!

Todellisuudessa luovuttaminen oli tähän elämäntilanteeseen ainoa oikea ratkaisu. 

Teen edelleen asioita joista nautin, treenaan agilitya koiran kanssa, käyn jalkapallossa yhdessä pojan kanssa ja pystyin uusilla elämänviivoilla ottamaan kauan haaveilemani koiranpennun laumaamme täydentämään. Syksyllä olisi tarkoitus mennä perheliikuntakeskukseen, jossa olisi yhtäaikaa tunnit minulle ja pojalle. Sohvan pohjalle en jää. 

Tänään lopulta keräsin rohkeuteni ja ilmoitin salille, että päätän jäsenyyteni. Se ei vieläkään ollut helppoa, mutta vannon - luovuttaminen ei ikinä ole tuntunut näin hyvältä!

Minun aikani tulee vielä.

Odotus/Elämys

Istun sohvalla ja odotan. Istun ja nukahdan. Vaivun koomaan ja odotan.

Aamulla herään. Mikään ei ole toisin.

Huomenna istun ja odotan. Istun ja nukahdan. 

Aamulla herään. Kukaan ei elänyt puolestani.

Olisi ihanan helppoa antaa vastuu elämästään ja päätöksistään pois jollekin toiselle. Miten hienoa olisikaan, jos joku tulisi luokseni ja sanoisi - nyt voit seurata sydäntäsi, silloin löydät onnen ja rauhan. Ei, kyllä minä päätän hyppäänkö kohti onnellista loppuani, vai jäänkö vielä ottamaan vauhtia ja keräämään rohkeutta. 

Kukaan ei tuo mitään tarjottimella valmiina.

Elämäni ei ole ikinä ollut selkeän suunnitelmallista vaan olen soljunut eteenpäin virran vietävänä. Olen ollut huomattavan onnekaskin,

mutta elämä on ollut myös brutaali ja häikäilemätön. Tarvitsen suunnitelman.

Kaipa se on aikuisuutta ymmärtää, että vaikka kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Ymmärtää, että monista asioista voi itse päättää. Ja ymmärtää, että Kaikki ei ole oikea vastaus.

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Pyhän ilmestyksiä

Olen työstämässä yhtä tekstiä teemalla yksinäisyys ja sen mukana olen prosessoinut asiaa ja huomaamattani kasvanut vähän enemmän aikuiseksi.. Prosessin vanavedessä huomasin tänään nämä asiat:

Cross training on minulle varmaan yhtä välttämätöntä kuin uhma kolme-vuotiaalle pojalleni. Lapsen ei voi olla helppoa elää tällaisessa diktatuurissa, mutta se on myös vaikea ylläpitää yksin..

Tukiverkko ja läheiseni ovat korvaamattomia. Tällä viikolla olen tarvinnut viiden eri ihmisen apua.

Silloin kun yksinhuoltajuus on rankimmillaan tarvitsen eniten tuota rakasta harrastustani, jotta saan stressitasoja alas ja jaksan taas paremmin. Silloin on pakko uskaltaa kysyä - pyytävä saa.

Salilla ymmärsin miten upeaa on, että siellä ei treenata ihmisiä, jotta he olisivat voimakkaita salilla, vaan voimakkaita arjessa. Salin vetäjä tarkoitti sillä kyllä sitä, miten oikealla tekniikalla vahvistamme koko lihasta ja suojaamme itseämme mm. loukkaantumisilta, mutta minulle tuo lause tarkoitti vielä enemmän.

Illalla ystäväperheen luona näin ensimmäistä kertaa, kun poikani leikki prinsessaa ja ritaria kummityttöni kanssa. Näin myös miten poikani soitti täysin totisena ja keskittyneenä sähkökitaraa perheen isän kanssa. Kyllä hän ihan oikeastikin on jo iso poika, kumpa hän ei vain yrittäisi kasvaa aikuiseksi liian äkkiä. "Isot pojat ei tarvitse peittoa!"

Aurinko paistoi tänään. Sen lämpö lämmitti kasvojani, vaikka pakkasta oli yli 20°C. Muistin hymyillä. Olen kiitollinen.