tiistai 26. helmikuuta 2013

Onnellisuuden kaava

Mikä tekee onnelliseksi? Mitä on onnellisuus? Ensin on muistettava, että onnellisuus ja hyvä onni ovat eri asioita.

Muistan syksyltä surun vyöryt, joiden annoin vuotaa yli yksin autolla ajaessani. Muistan vain sen lohduttoman tunteen ja kaipuun: haluan olla taas onnellinen. Tuntui etten kestä sitä mustaa surua enää hetkeäkään. Auringon paistekin tuntui irvailulta ja korosti yksinäisyyttäni. Halusin, että minua rakastetaan taas. Että vain rakkaus tekisi onnelliseksi ja autuaaksi.

Nyt ymmärrän, että minä ja vain minä vastaan onnellisuudestani.

Onnellisuus koostuu pienistä asioista: 2-vuotiaan hauskoista oivalluksista, koiran kanssa edistymisestä agilityssä, pienentyneestä vaatekoosta, tanssimisesta, vapaudesta, auringosta. Se koostuu sellaisista asioista mihin itse valinnoillaan voi vaikuttaa ja siitä miten eteen tuleviin asioihin suhtautuu.

En ymmärrä kateutta. Miksi ihmiset ovat kateellisia toisilleen? Eräs räppärikin sen on sanonut: Elämä on sitä mitä teet siitä. Jos haluat jotain - ota se tavoitteeksi ja toteuta! Niin-mutku -ajattelu ei vie mihinkään ja kateellisuus on vain signaali siitä, että jotain pitää tehdä.

Pitää toki olla rehellinen itselleen ja tuntea rajansa. Mitä syytä on olla tai esittää jotain muuta? Minulla ei ole syytä olla mitään muuta kuin rehellisesti oma itseni, vaikka se ei varmastikaan minua aina imartele.

Viimeinen, ja ehkä tärkein, elementti on olla itselleen armollinen. Pitää hyväksyä omat virheensä ja sen, että aina ei voi olla täydellinen. Pitää antaa itselleen edes tiskaamattomuuden anteeksi.

Tätä asiaa ovat nyt muutkin pohtineet: Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan (Sami Sillanpää, HS)

Kunpa sinäkin olisit onnellinen.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

2-vuotias päivänpaiste

Tunti sitten tuli kuluneeksi 2 vuotta siitä, että poikani näkin päivän valon. Minä sain elämääni samalla päivänpaisteen, valon.

Elämänsä ensimmäiset hetket hän vietti isänsä kanssa. Isä piti sylissä ja vaihtoi ensimmäiset vaipat, isä antoi lisämaitoa. Niihin muistoihin en pääse käsiksi enää. Siksi varmaan tämän päivän läheneminen painoi ja aattoilta varsinkin oli hyvin raskas. En osaa sanoin kuvata mikä tunne sen asian ympärillä pyörii, ehkä "Miksi? Miksei? Näkisitpä tämän." Siihen lisänä myös valtava vastuu ja tunne yksinäisyydestä meidän sairastaessa yhdessä pojan kanssa vatsatautia. Ja itsensä ruoskiminen siitä, että on surullinen, vaikka pitäisi iloita! 

Se muuttui tänään. Olen tänään seurannut poikaani ja miettinyt miten iso hän jo onkin! Ja miten ylpeä hänestä olen.

Innoissaan hän tuli luokseni: "Tule katsomaan, tuliko hieno!" Lyijykynä kädessään. Niin ylpeänä hän esitteli seinäpiirustustaan ja kun kysyin "Mihin pitikään piirtää?" oli vastaus ykskantaan "Paperiin. Anna paperia!" Niin, ei äitikään voinut olla kuin ylpeä.

Minun on totuttava siihen, että kaikki talossa puhutut jutut eivät olekaan minulle, vaan osa leikkiä. Nykyään autot juttelevat keskenään: "Sitten sinne tuli susiautoja, menettekö piiloon?" tai "Mennäänkö nyt kauppaan? Joo, mennään vaan, Salama!"

Me keräsimme leluja yhdessä, me leikimme yhdessä junaradalla. Me halasimme ja sylittelimme. Mikään ei anna energiaa niin, kuin hänen kanssaan yhdessä nauraminen. Se on synkronoitua.