Jatkuu seuraavassa jaksossa

Kun tekee muutaman päivän muuttoa yksin A-sarjan mersulla ja muuttomatkan pituus on 100km suuntaansa,  tulee väistämättä ajatelleeksi asioita. Ehkä liikaakin (apukuskin paikka vapaana!), mutta taival on ollut sittenkin täysin tarpeellinen. Matka on taittunut lähes skitsofreenisesti osin itkien, välillä hymyillen.

Olen ihmetellyt miksi lähestyvä muutto tuntuu niin raskaalta. Olo on kuin miljoonan kilon painon alla ja energiavarat vähissä, vaikka olenkin innoissani tulevasta.

Yhtäkkiä ymmärsin, että teen muuttoa kuin surutyötä. Kuin repisin laastaria irti yksi ihokarva kerrallaan! Onhan tässä edessä yhden aikakauden loppu. Loppullisuuden tuntu melkein 10 vuotta kestäneessä tarinassa. Tarina kertoo minun aikuistumisestani, jossa olen kokenut elämäni suurimmat mullistumat.

Oikeastaan tarina on vuosikymmenen mittainen aikuistumisriitti. 

Valmistuin.
Sain töitä.
Menin naimisiin.
Sukelsin koiramaailmaan.
Sain ystäviä.
Tulin äidiksi.
Menetin puolisoni.
Kapinoin.
Itsenäistyin.
Selvisin.
Sairastuin.
Kasvoin.
Tein elämäni ensimmäisen täysin oman ison päätöksen.

Ymmärsin vasta sairastumiseni jälkeen, että minun oli itseni ja perheeni takia tartuttava oljen korteen jonka seurauksena loikkaamme nyt uuteen alkuun. Vasta tänään ymmärsin, että en ole ennen tehnyt tällaista, oikeasti suuntaa muuttavaa, isoa päätöstä yksin ja itselleni. Meillä alkaa kokonaan uusi tarina lähellä tukiverkkoamme. Oli aika tehdä valintoja, joihin kuuluu osana ymmärrys omasta puutteellisuudesta, avun tarpeesta ja perheen turvasta. 

Yhden kirjan kannet sulkeutuu, mutta onneksi jatko-ossassakin kulkee mukana joukko tuttuja ja rakkaita hahmoja polkujamme rikastuttamassa.

En aio tehdä ensi vuodelle yhtään lupausta, koska aion pitää silmäni auki. Nyt on aika hengittää ja ottaa vastaan uudet juonen käänteet. Uusi vuosi, uusi alku ja 365 uutta mahdollisuutta. Pysy kanavalla, niin minäkin teen. :) 

Ps.

Tampere - It's not you, it's me.
Pori - Sovitaanko treffit?

 

Kuppi kahvia ja pala armollisuutta

Dear self,

ota tämä teksti esiin, kun maailma tuntuu epäreilulta ja kiukuttelet taas. Kun poikasi toteaa sinulle nukkumaan mennessä "Koitetaan äiti olla huomenna ihan rauhaksiin, eikös niin?"

Välillä ihan tosissani mietin, että miten ihmeessä minun elämästäni tuli tämän näköinen. Siitä piti tulla hyvin tylsä keskiluokkainen elämä. Elämä ei kuitenkaan päättänyt mennä suunnitelmien mukaan vaan halusi näyttää, että kaikkea ei - tai oikeastaan ei kovinkaan paljoa - pysty hallinnoimaan.

Tiedän, että mulla on monet asiat todella hyvin, mutta vähän välillä väsyn kuulemaan omaa tarinaani takaraivossani. Ja tässä sitä taas kertaan ääneen. ;) Ehkä näin ääneen sanottuna uskon sen itsekin. Siihen uskon vahvasti, että jokainen elää omalla skaalallaan. Tämä mun skaalan viimeisin asteikko vaan on vähän hard-to-handle: diagnoosina tyypin 1 diabetes. Vähän kuivempikin rätti kasvoille olisi riittänyt, myönnän.

Huomenna mulla on aiheesta 1. kontrollikäynti ja odotan saavani vahvistuksen epäilyilleni - aloin oireilla jo vuosi sitten. En kaikkea osannut heti osastolla ollessani tähän yhdistää, mutta nyt kaikki tuntuu käyvän järkeen. Sitä voimme sitten pohtia, että miten tämä on voinut olla päällä niin kauan.

Miten itsepäisesti sitä 'voi ihan hyvin', puskee eteenpäin koska elää pitää. Jatkaa vaan täysin sokeana väsymykselle ja puristavalle tunteelle rinnassa. Monille oireille - jopa kiukulle ja yhtäkkisille tunteenpurkauksille. Miten onnellinen saan olla, että en ollut ihan päätyyn saakka itsepäinen ja kävelin itse sairaalaan.

Mun pahin pelkoni jo pian 4 vuotta on ollut se, että mulle tapahtuu jotain. Mitä jos kupsahdan ollessani kahden lapseni kanssa. Nyt on hyväksyttävä se, että lapseni pitää osata soittaa puhelimella apua jos sellainen tilanne todella tulee. Riipaisee.

"Äiti, olisi kyllä kurjaa jos en saisi sua joku aamu hereille. Kuka mulle sitten antaisi ruokaa? En kai mä jäisi ihan yksin? Soittaisinko mä sitten jonkun tänne mun kaveriksi?"

Sydän meni pieniin palasiin.

Myönnän. Olen kokenut suoranaista häpeää, koska mun piti olla täydessä tikissä ja fyysisesti suorastaan ylivertainen äiti lapselleni. Mun piti olla super. Nyt on vain uskottava, että kaikkea ei voi hallita. Tämä sairaus (miten vaikeaa onkaan sanoa olevansa sairas..) on jo kuukaudessa sen mulle tiedon tasolla opettanut. Enää mun on hyväksyttävä se.

Yritin selfietä, tää on paree! 👌 regram @diabetescommunity #unicorn #diabadass #inspiration #motivation

Kuva, jonka Annukka (@nunnumaja) julkaisi 7. 09ta 2016 klo 11.12 PDT

Koen vielä häpeää ja epäonnistumista, jos sokerit ovat korkealla. Matalista silti hämmästyn joka kerta. Vasta kuukauden verran olen tietoisesti sairastanut, monitoroinut, hoitanut ja tunteen tasolla haluaisin hallita tämän. Ei sitä täysin voi. Tiedän sen. Korkeita tai matalia tulee - aina ei voi ymmärtää miksi. Enää on hyväksyttävä se. On kasvettava.

On hyväksyttävä, että riittää sellaisena kuin on. Niissä raameissa mitä on annettu.

On hyväksyttävä se, että tekee parhaansa ja uskoo sen riittävän. Diabetesta kuitenkin pystyy itse omilla valinnoillaan ja tarkalla hoidolla säätelemään melko paljon. Voi itse määrittää suunnan, vaikkei aina vauhtia. Minä hyväksyn sen.

Nyt juon kupin kahvia ja mietin. Mietin, että mikä kaikki mun elämässä on hyvää ja kaunista.  Kaikkea sitä miksi mun pitää oppia hellittämäänkin ja taas nauttimaan elämästä. Mun maailma on kaunis, kun muistaa katsoa sitä oikein.

Tänään sain tärkeän muistutuksen. Pala armollisuutta ei olisi pahitteeksi.

My everything 👶🐺🐺 #myboys #rakkaimmat #kaikkeni #polku #followthepath 🌾🍃 #sheltie #nature #naturegram

Kuva, jonka Annukka (@nunnumaja) julkaisi 6. 09ta 2016 klo 12.28 PDT

8. hääpäivä

Olen kantanut mieheni sukunimeä kahdeksan vuoden ajan. Alkaa olla käsillä ne hetket jolloin olen elänyt yhtä kauan hänen leskenään kuin mitä olin hänen aviopuolisonsa. Noin 4 vuotta molempia rooleja.

Mitä minulle tämä vuosipäivä tarkoittaa? Miksi pitkän ajan jälkeen päätin kirjoittaa tähän blogiin?

Jäin pohtimaan surua, -prosessia ja sen muuttuvia muotoja Lujasti Lempeä -jutun 'Kuolemaa kannattaa miettiä, jotta elämä ei ole itsestäänselvyys' luettuani. Siitä yksi sitaatti kuuluu: "Ei ole voinut valita vaikenemista, peittelemistä ja tuskan piilottamista, jos ei ole halunnut jäädä eläväksi kuolleeksi." Niin suru ja tämä prosessi kulkee mukanani muuttaen muotoaan ja muovautuen osaksi minua.


On leskiä, jotka ovat ehkä jo nopeasti löytäneet uuden rakkauden/puolison ja heidän kohdallaan asia on selvä - ainakin ulkopuoliselle - he ovat menneet elämässään eteenpäin. On leskiä, jotka eivät pysty päästämään irti puolisostaan useammankaan vuoden päästä. Olemme kaikki yksilöitä ja käsittelemme surut ja ihmissuhteet, erot ja kuolemat, kaikki eri tavoin.

Ei ole mitään kaavaa.

Minä päätin aikanaan jo heti hautajaisten jälkeen ottaa vihkisormuksen pois sormestani - hankin pienen tinaisen korurasian johon laitoin meidän molempien sormukset. Sanoitin suruni tähän blogiin. Koin, että parisuhde sinänsä oli ohi, koska toista ei enää ollut.

Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta minulle se oli realismia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edesmennyt mieheni olisi elämäni loppuun saakka osa minua.

Jonkun silmään se, että olen olen sinkku, saattaa näyttää siltä, että olen yksi niistä jotka ei pysty päästämään irti. Kyllä olen päästänyt, koska halusin elää. Nyt on hyvä näin. Siinä näen suurimman viisauden.

Silti. Pysähtyessäni huomaan kuinka olen päässyt taas vähän pidemmälle - vaikka olen pitkään jo ajatellut selviytyneeni, kasvan jatkuvasti tämän kokemuksen kanssa. Ehkä siksi jotkut kirjoitukseni tuntuvat nyt luettuina naiveilta. Välillä on ollut isoja surun aaltoja, jopa kriisejä. Toiset ovat vieneet syvälle ja toiset lopulta rannalle.

Sunnuntai-iltana ajelin kotiin ja tuolla yli tunnin matkalla aloin rakennella tätä kirjoitusta mielessäni. Aloin pohtia millainen mieheni oikeasti olikaan? Mitä hänestä muistan?

Ja onhan se todella mielenkiintoista mitä toisesta muistaa heti, vuosien päästäkin. Ensimmäinen asia joka hänestä tuli mieleen, oli parkkiintuneet varpaat. Toisena miltä hän näytti nauraessaan tupakka suussa.

Sen jälkeen alkoi tulvahdella mieleen monenlaisia asioita; erikoinen luomi lantiolla, miltä tuntui silittää kiharoita hiuksia. Muistinkin yhtäkkiä aika paljon juttuja joita olin jo pakannut jonnekin syvälle.

Kaikkea tätä muistelen nyt, kun olisi meidän 8. hääpäivä. Enää ei tarvitse pelätä kyyneliä tai romahtamista - voin muistella ja ajatella kaikkea tätä avoimin sydämin, hyvällä mielellä.


Illalla haemme pojan kanssa hänen kirjahyllystään kuvakirjan meidän häistä ja tutkimme sitä.


Kyllä vieläkin ja aina,
sä ole olet osa mua.

Kaunis muisto.