keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kuppi kahvia ja pala armollisuutta

Dear self,

ota tämä teksti esiin, kun maailma tuntuu epäreilulta ja kiukuttelet taas. Kun poikasi toteaa sinulle nukkumaan mennessä "Koitetaan äiti olla huomenna ihan rauhaksiin, eikös niin?"


Välillä ihan tosissani mietin, että miten ihmeessä minun elämästäni tuli tämän näköinen. Siitä piti tulla hyvin tylsä keskiluokkainen elämä. Elämä ei kuitenkaan päättänyt mennä suunnitelmien mukaan vaan halusi näyttää, että kaikkea ei - tai oikeastaan ei kovinkaan paljoa - pysty hallinnoimaan.

Tiedän, että mulla on monet asiat todella hyvin, mutta vähän välillä väsyn kuulemaan omaa tarinaani takaraivossani. Ja tässä sitä taas kertaan ääneen. ;) Ehkä näin ääneen sanottuna uskon sen itsekin. Siihen uskon vahvasti, että jokainen elää omalla skaalallaan. Tämä mun skaalan viimeisin asteikko vaan on vähän hard-to-handle: diagnoosina tyypin 1 diabetes. Vähän kuivempikin rätti kasvoille olisi riittänyt, myönnän.

Huomenna mulla on aiheesta 1. kontrollikäynti ja odotan saavani vahvistuksen epäilyilleni - aloin oireilla jo vuosi sitten. En kaikkea osannut heti osastolla ollessani tähän yhdistää, mutta nyt kaikki tuntuu käyvän järkeen. Sitä voimme sitten pohtia, että miten tämä on voinut olla päällä niin kauan.

Miten itsepäisesti sitä 'voi ihan hyvin', puskee eteenpäin koska elää pitää. Jatkaa vaan täysin sokeana väsymykselle ja puristavalle tunteelle rinnassa. Monille oireille - jopa kiukulle ja yhtäkkisille tunteenpurkauksille. Miten onnellinen saan olla, että en ollut ihan päätyyn saakka itsepäinen ja kävelin itse sairaalaan.

Mun pahin pelkoni jo pian 4 vuotta on ollut se, että mulle tapahtuu jotain. Mitä jos kupsahdan ollessani kahden lapseni kanssa. Nyt on hyväksyttävä se, että lapseni pitää osata soittaa puhelimella apua jos sellainen tilanne todella tulee. Riipaisee.

"Äiti, olisi kyllä kurjaa jos en saisi sua joku aamu hereille. Kuka mulle sitten antaisi ruokaa? En kai mä jäisi ihan yksin? Soittaisinko mä sitten jonkun tänne mun kaveriksi?"

Sydän meni pieniin palasiin.

Myönnän. Olen kokenut suoranaista häpeää, koska mun piti olla täydessä tikissä ja fyysisesti suorastaan ylivertainen äiti lapselleni. Mun piti olla super. Nyt on vain uskottava, että kaikkea ei voi hallita. Tämä sairaus (miten vaikeaa onkaan sanoa olevansa sairas..) on jo kuukaudessa sen mulle tiedon tasolla opettanut. Enää mun on hyväksyttävä se.



Koen vielä häpeää ja epäonnistumista, jos sokerit ovat korkealla. Matalista silti hämmästyn joka kerta. Vasta kuukauden verran olen tietoisesti sairastanut, monitoroinut, hoitanut ja tunteen tasolla haluaisin hallita tämän. Ei sitä täysin voi. Tiedän sen. Korkeita tai matalia tulee - aina ei voi ymmärtää miksi. Enää on hyväksyttävä se. On kasvettava.

On hyväksyttävä, että riittää sellaisena kuin on. Niissä raameissa mitä on annettu.

On hyväksyttävä se, että tekee parhaansa ja uskoo sen riittävän. Diabetesta kuitenkin pystyy itse omilla valinnoillaan ja tarkalla hoidolla säätelemään melko paljon. Voi itse määrittää suunnan, vaikkei aina vauhtia. Minä hyväksyn sen.

Nyt juon kupin kahvia ja mietin. Mietin, että mikä kaikki mun elämässä on hyvää ja kaunista.  Kaikkea sitä miksi mun pitää oppia hellittämäänkin ja taas nauttimaan elämästä. Mun maailma on kaunis, kun muistaa katsoa sitä oikein.

Tänään sain tärkeän muistutuksen. Pala armollisuutta ei olisi pahitteeksi.