Joskus yksinkertaisesti vaan tuntuu, että on täysin hyödytön. Tuntuu ettei millään saa pakkaa pysymään koossa. Luojan kiitos ne on ohikiitäviä hetkiä, mutta saattaa jättää todella pahan maun suuhun.
Tänään on sellainen aamu. Tekisi mieli karata. Paeta ihan kaikelta. Arjelta, työltä, äitiydeltä, lapselta, yksinäisyydeltä, ajatuksilta, byrokratialta. Omalta tyhmältä käyttäytymiseltä. Näin käy helposti, kun vaatii liikaa.
Vaatii liikaa itseltään ja pelkään, että myös lapselta. Jos pyydän häntä pukeutumaan, niin oletan, että hän sen tekee, koska tiedän hänen osaavan. Mutta koska hän on herännyt liian aikaisin (itsekseen) ja kiukutellut lähes koko aamun, niin ei se ole helppoa. Miksi sitten minun pitää loppuun asti vaatia, että hän laittaisi ne kengät jalkaansa? Siksi, että minusta on hullua, että hän vain huutaa ettei osaa ja potkii kenkiä. Onko se nyt sitten niin vaarallista, että antaa periksi, kun tietää, ettei toisellakaan ole helppoa?
Musta tuntuu nyt tosi pahalta, että kiukuspäissäni huuhdahdin "Minä kuolen tähän!" Ja tuntuihan se siltä, että sisuskaluni repeää. Mutta kun lapsiraukalla ei ole kuin minä vanhempana, niin tuo oli todella epäreilusti sanottu. Joskus vaan joutuu miettimään, että millä keinoin minusta voi olla tähän?
Lapseni isoäiti sanoi minulle kerran, että toki me teemme virheitä vanhempina, mutta meidän ei pidä pyydellä päätöksiämme lapselta anteeksi. En tiedä. Näin lapsestani, että hän teki kovasti ajatustyötä, kun vihdoin pääsimme päiväkotiin. Hän mietti tuota koko episodia. Me olimme jo sopineet erimielisyytemme, mutta minun oli vielä kerran palattava hänen luokseen kertomaan, että rakastan häntä.
Tätä aamua haluan paeta. Omaa tiukkuuttani ja kykyä luoda stressitilanteita itselleni ja lapselleni täysin turhaan.
Cut some slack.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti