8. hääpäivä

Olen kantanut mieheni sukunimeä kahdeksan vuoden ajan. Alkaa olla käsillä ne hetket jolloin olen elänyt yhtä kauan hänen leskenään kuin mitä olin hänen aviopuolisonsa. Noin 4 vuotta molempia rooleja.

Mitä minulle tämä vuosipäivä tarkoittaa? Miksi pitkän ajan jälkeen päätin kirjoittaa tähän blogiin?

Jäin pohtimaan surua, -prosessia ja sen muuttuvia muotoja Lujasti Lempeä -jutun 'Kuolemaa kannattaa miettiä, jotta elämä ei ole itsestäänselvyys' luettuani. Siitä yksi sitaatti kuuluu: "Ei ole voinut valita vaikenemista, peittelemistä ja tuskan piilottamista, jos ei ole halunnut jäädä eläväksi kuolleeksi." Niin suru ja tämä prosessi kulkee mukanani muuttaen muotoaan ja muovautuen osaksi minua.


On leskiä, jotka ovat ehkä jo nopeasti löytäneet uuden rakkauden/puolison ja heidän kohdallaan asia on selvä - ainakin ulkopuoliselle - he ovat menneet elämässään eteenpäin. On leskiä, jotka eivät pysty päästämään irti puolisostaan useammankaan vuoden päästä. Olemme kaikki yksilöitä ja käsittelemme surut ja ihmissuhteet, erot ja kuolemat, kaikki eri tavoin.

Ei ole mitään kaavaa.

Minä päätin aikanaan jo heti hautajaisten jälkeen ottaa vihkisormuksen pois sormestani - hankin pienen tinaisen korurasian johon laitoin meidän molempien sormukset. Sanoitin suruni tähän blogiin. Koin, että parisuhde sinänsä oli ohi, koska toista ei enää ollut.

Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta minulle se oli realismia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edesmennyt mieheni olisi elämäni loppuun saakka osa minua.

Jonkun silmään se, että olen olen sinkku, saattaa näyttää siltä, että olen yksi niistä jotka ei pysty päästämään irti. Kyllä olen päästänyt, koska halusin elää. Nyt on hyvä näin. Siinä näen suurimman viisauden.

Silti. Pysähtyessäni huomaan kuinka olen päässyt taas vähän pidemmälle - vaikka olen pitkään jo ajatellut selviytyneeni, kasvan jatkuvasti tämän kokemuksen kanssa. Ehkä siksi jotkut kirjoitukseni tuntuvat nyt luettuina naiveilta. Välillä on ollut isoja surun aaltoja, jopa kriisejä. Toiset ovat vieneet syvälle ja toiset lopulta rannalle.

Sunnuntai-iltana ajelin kotiin ja tuolla yli tunnin matkalla aloin rakennella tätä kirjoitusta mielessäni. Aloin pohtia millainen mieheni oikeasti olikaan? Mitä hänestä muistan?

Ja onhan se todella mielenkiintoista mitä toisesta muistaa heti, vuosien päästäkin. Ensimmäinen asia joka hänestä tuli mieleen, oli parkkiintuneet varpaat. Toisena miltä hän näytti nauraessaan tupakka suussa.

Sen jälkeen alkoi tulvahdella mieleen monenlaisia asioita; erikoinen luomi lantiolla, miltä tuntui silittää kiharoita hiuksia. Muistinkin yhtäkkiä aika paljon juttuja joita olin jo pakannut jonnekin syvälle.

Kaikkea tätä muistelen nyt, kun olisi meidän 8. hääpäivä. Enää ei tarvitse pelätä kyyneliä tai romahtamista - voin muistella ja ajatella kaikkea tätä avoimin sydämin, hyvällä mielellä.


Illalla haemme pojan kanssa hänen kirjahyllystään kuvakirjan meidän häistä ja tutkimme sitä.


Kyllä vieläkin ja aina,
sä ole olet osa mua.

Kaunis muisto.

Luovutusvoitto

Satuin lukemaan keväällä oikealla hetkellä artikkelin luovuttamisesta. Siinä puhuttiin siitä, miten kulttuurissamme ei oikein hyväksytä luovuttamista, miten elämästä on monessa kohtaa tullut suorittamista. Mitäpä jos luovuttamalla voisi paremmin?

Sain karvaasti kokea, että pääni kestää melko paljon, mutta kroppani ei sitten kestänytkään. Ensin löysin varaventtiilini, treenaamisen/cross trainingin. Sitten aloin pelkäämään, etten pääse treeneihin. Lapsi ei halua jäädä lapsiparkkiin ja kaikki siirtymät arjessa ovat hirveän vaikeita. Mitkään hälytyskellot eivät soi! Mietin vaan, että miksi se nyt noin, vaikka tykkää aina olla siellä. Jopa joskus suutun ja murrun, kun ei pääse treeneihin. Ei kelloja. Pakko päästä!

Alkoi flunssakierre joka kesti parikin kuukautta. Kierteen lopulla vuosien takainen vaiva, niveltulehdukset, palasivat. Kroppani oli ilmeisen väsynyt. Pelkäsin aluksi entistä enemmän, että en pääse enää liikkeelle ollenkaan. 

Sitten ymmärsin. Olin edelleen järjissäni, vaikka olin jonkin aikaa treenaamatta. Minulla oli aikaa touhuta poikani kanssa. Lapsi alkoi laulamaan. Kevään aikana olin päättänyt myös, että treenataan yhdessö koirani kanssa kisakuntoon agilityssä. Tajusin, että nyt pitää kääntää katse omasta navasta vähän kauemmas, perheeseen. 

Tunsin olleeni itsekäs. Luultavasti minun pitikin olla hetken itsekäs parantaakseni haavani... Koin silti yhtäkkiä kuin olisin laiminlyönyt vastuuni perheen päänä.

Sain aiemmin kuulla usein kuinka hienosti hallitsen hommat niin, että YH:na ja eläinten keskelläkin pääsen treenaamaan. "Respect," sanottiin. Tällaisen jälkeen tunsin itseni luuseriksi ja jopa laiskaksi, kun en yhtäkkiä päässytkään salille tai lenkkipolulle. En mitenkään olisi halunnut luovuttaa tässä! Taistelin pitkään itseni kanssa. Minä en ole luovuttaja!

Todellisuudessa luovuttaminen oli tähän elämäntilanteeseen ainoa oikea ratkaisu. 

Teen edelleen asioita joista nautin, treenaan agilitya koiran kanssa, käyn jalkapallossa yhdessä pojan kanssa ja pystyin uusilla elämänviivoilla ottamaan kauan haaveilemani koiranpennun laumaamme täydentämään. Syksyllä olisi tarkoitus mennä perheliikuntakeskukseen, jossa olisi yhtäaikaa tunnit minulle ja pojalle. Sohvan pohjalle en jää. 

Tänään lopulta keräsin rohkeuteni ja ilmoitin salille, että päätän jäsenyyteni. Se ei vieläkään ollut helppoa, mutta vannon - luovuttaminen ei ikinä ole tuntunut näin hyvältä!

Minun aikani tulee vielä.

Odotus/Elämys

Istun sohvalla ja odotan. Istun ja nukahdan. Vaivun koomaan ja odotan.

Aamulla herään. Mikään ei ole toisin.

Huomenna istun ja odotan. Istun ja nukahdan. 

Aamulla herään. Kukaan ei elänyt puolestani.

Olisi ihanan helppoa antaa vastuu elämästään ja päätöksistään pois jollekin toiselle. Miten hienoa olisikaan, jos joku tulisi luokseni ja sanoisi - nyt voit seurata sydäntäsi, silloin löydät onnen ja rauhan. Ei, kyllä minä päätän hyppäänkö kohti onnellista loppuani, vai jäänkö vielä ottamaan vauhtia ja keräämään rohkeutta. 

Kukaan ei tuo mitään tarjottimella valmiina.

Elämäni ei ole ikinä ollut selkeän suunnitelmallista vaan olen soljunut eteenpäin virran vietävänä. Olen ollut huomattavan onnekaskin,

mutta elämä on ollut myös brutaali ja häikäilemätön. Tarvitsen suunnitelman.

Kaipa se on aikuisuutta ymmärtää, että vaikka kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Ymmärtää, että monista asioista voi itse päättää. Ja ymmärtää, että Kaikki ei ole oikea vastaus.

Mikä tekee minut onnelliseksi?

Pyhän ilmestyksiä

Olen työstämässä yhtä tekstiä teemalla yksinäisyys ja sen mukana olen prosessoinut asiaa ja huomaamattani kasvanut vähän enemmän aikuiseksi.. Prosessin vanavedessä huomasin tänään nämä asiat:

Cross training on minulle varmaan yhtä välttämätöntä kuin uhma kolme-vuotiaalle pojalleni. Lapsen ei voi olla helppoa elää tällaisessa diktatuurissa, mutta se on myös vaikea ylläpitää yksin..

Tukiverkko ja läheiseni ovat korvaamattomia. Tällä viikolla olen tarvinnut viiden eri ihmisen apua.

Silloin kun yksinhuoltajuus on rankimmillaan tarvitsen eniten tuota rakasta harrastustani, jotta saan stressitasoja alas ja jaksan taas paremmin. Silloin on pakko uskaltaa kysyä - pyytävä saa.

Salilla ymmärsin miten upeaa on, että siellä ei treenata ihmisiä, jotta he olisivat voimakkaita salilla, vaan voimakkaita arjessa. Salin vetäjä tarkoitti sillä kyllä sitä, miten oikealla tekniikalla vahvistamme koko lihasta ja suojaamme itseämme mm. loukkaantumisilta, mutta minulle tuo lause tarkoitti vielä enemmän.

Illalla ystäväperheen luona näin ensimmäistä kertaa, kun poikani leikki prinsessaa ja ritaria kummityttöni kanssa. Näin myös miten poikani soitti täysin totisena ja keskittyneenä sähkökitaraa perheen isän kanssa. Kyllä hän ihan oikeastikin on jo iso poika, kumpa hän ei vain yrittäisi kasvaa aikuiseksi liian äkkiä. "Isot pojat ei tarvitse peittoa!"

Aurinko paistoi tänään. Sen lämpö lämmitti kasvojani, vaikka pakkasta oli yli 20°C. Muistin hymyillä. Olen kiitollinen.

Kiukkupussi ääriään myöten täynnä

On se jännä. 

Ihmiset voivat ajatella, että kylläpä he pärjäävät hienosti. Hienosti ovat nousseet jaloilleen. Hienosti hän jaksaa, vaikka on yksin. Väärin, aina ei jaksa. Suru on ehkä helpottanut, elämä ei. Mikään ei ole sen helpompaa kuin vuosi sitten. Olen ihan yhtä yksin. Ilman ystäviäni olisin jo kaatunut. 

Yksinhuoltajuus on rankkaa. Näin vuoden perästä ehkä hyväksyn paremmin sen, että olen yksin vastuussa, mutta ei se siitä ole helpottunut. 

Yksin kaikesta huolehtiminen on rankkaa. Se kertoo minulle joka päivä, miten yksinäinen olen.

Töissä on nyt rankkaa. Eilen minulta irtisanottiin monia työtovereita. Minä säästyin, olen todella kiitollinen. Toisaalta sitä jää nakertava ajatus, että mikä minusta tekee niin erityisen? Tilanne on hyvä, minulle.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta se johtuu siitä, että olen täysin keskittynyt arjesta selviämiseen. Nyt minun on taas aloitettava tämä prosessi, että saan solmut sisälläni auki.

Se mikä pistää jatkamaan elämää eteenpäin on toivo siitä, että joskus on paremmin. 

On se jännä, se elämä.

Karataanko?

Joskus yksinkertaisesti vaan tuntuu, että on täysin hyödytön. Tuntuu ettei millään saa pakkaa pysymään koossa. Luojan kiitos ne on ohikiitäviä hetkiä, mutta saattaa jättää todella pahan maun suuhun.

Tänään on sellainen aamu. Tekisi mieli karata. Paeta ihan kaikelta. Arjelta, työltä, äitiydeltä, lapselta, yksinäisyydeltä, ajatuksilta, byrokratialta. Omalta tyhmältä käyttäytymiseltä. Näin käy helposti, kun vaatii liikaa.

Vaatii liikaa itseltään ja pelkään, että myös lapselta. Jos pyydän häntä pukeutumaan, niin oletan, että hän sen tekee, koska tiedän hänen osaavan. Mutta koska hän on herännyt liian aikaisin (itsekseen) ja kiukutellut lähes koko aamun, niin ei se ole helppoa. Miksi sitten minun pitää loppuun asti vaatia, että hän laittaisi ne kengät jalkaansa? Siksi, että minusta on hullua, että hän vain huutaa ettei osaa ja potkii kenkiä. Onko se nyt sitten niin vaarallista, että antaa periksi, kun tietää, ettei toisellakaan ole helppoa?

Musta tuntuu nyt tosi pahalta, että kiukuspäissäni huuhdahdin "Minä kuolen tähän!" Ja tuntuihan se siltä, että sisuskaluni repeää. Mutta kun lapsiraukalla ei ole kuin minä vanhempana, niin tuo oli todella epäreilusti sanottu. Joskus vaan joutuu miettimään, että millä keinoin minusta voi olla tähän?

Lapseni isoäiti sanoi minulle kerran, että toki me teemme virheitä vanhempina, mutta meidän ei pidä pyydellä päätöksiämme lapselta anteeksi. En tiedä. Näin lapsestani, että hän teki kovasti ajatustyötä, kun vihdoin pääsimme päiväkotiin. Hän mietti tuota koko episodia. Me olimme jo sopineet erimielisyytemme, mutta minun oli vielä kerran palattava hänen luokseen kertomaan, että rakastan häntä.

Tätä aamua haluan paeta. Omaa tiukkuuttani ja kykyä luoda stressitilanteita itselleni ja lapselleni täysin turhaan.

Cut some slack.

Jumissa oravanpyörässä

Mitä silloin kuuluu tehdä kun tuntuu, että on jumissa? Kun tuntuu, että elämän kuuluisi edetä, muttet tiedä miten tai millä keinoin? 

Arkeni on sulloutunut kevään aikana oravanpyörään. Yhtäkkiä kaikki oli vain sitä, että suunnittelin koska pääsen treenaamaan, minä päivinä mennään juoksemaan, ketä kehtaisin pyytää lapsenvahtivuoroon seuraavaksi, koska ehdin tehdä ruokaa, kuinka monelta pitää herätä. Sitten kaikki aika mene tähän. Ei ole edes aikaa tai jaksamista kirjoittaa.. Saatikka kysäistä ystäviltä Mitä kuuluu? 

Tervetuloa yksinhuoltajan ruuhkavuodet! Niinkö?

Olin kesälomalla 5 viikkoa ja todella rentouduin. Nyt arjen alettua päätin taistella tätä oravanpyörää vastaan. Minun on taas pysähdyttävä hetkeksi miettimään. Mitä teen elämälleni? Annanko arjen viedä mennessään vai yritänkö tehdä jotain elämälleni? Ei. En anna. En ole tyytyväinen. 

Lapsirukkanikin kysyi lomalla usean kerran päivässä: Mihin me nyt lähdetään? Elämä kun on koko ajan yhtä menemistä ja tulemista, niin eihän tuo 2,5 -vuotias osaa nauttia laiskoista päivistä tai päivistä, jolloin saisi leikkiä kotona koko päivän. Koko ajan pitäisi mennä ja tehdä. Tämän olen siis lapselleni opettanut? Kiireen. 

Ensimmäinen konkreettinen pieni askel muutoksessa oli treenipaikan vaihto sellaiseen, jossa on toiminnallinen lapsiparkki - lapsella ja aikuisella on kivaa, eikä  lapsenvahdin hankinta stressaa enää. Iso juttu pääni sisällä. Pieni juttu ulospäin.  

Olen jopa harkinnut ihan paluumuuttoa kotikonnuille. Olisi upeaa muuttaa takaisin rannikolle! (Ystävät hyvät, te ette katoasi elämästäni!) Mutta tässä maailman menossa ja jatkuvien YT-neuvotteluiden keskellä on todettava, että minulla on nyt todella hyvä työ. Tyhjän päälle en voisi lähteä mitenkään.

Mitä tälle elämälle oikein pitäisi tehdä? Tuntuu, että jotain pitää tehdä tai tapahtua, mutta en saa kiinni mitä. Oravanpyörässä en halua viettää aikaani.