Ihmenainen

Olen saanut lähiaikoina lukea ja kuulla itsestäni mitä erikoisempia kommentteja. Minun on vaikea ymmärtää niitä.

Perheneuvottelukeskuksen ihmiset (loistava palvelu seurakunnan järjestämänä vaikkei liity uskoon millään tavalla, tämän maksan mielelläni kirkollisveroina: www.tampereenseurakunnat.fi/perheneuvonta) hämmästelivät maanantaisen ensitapaamisemme yhteydessä miten selkeästi jä hyvin minä kuvaan syksyn tapahtumia - faktoja sekä omia tunteitani. Itse epäilin sen varmaan johtuvan tekstinomaisesta ajatusten jäsentelytavasta

Eräs tuttava kirjoitti minulle:

Voimia sinulle pieni Nunnukka, rohkeutta ja sisua - mutta älä ole liian sisukas. Rohkeutta myös heikkouteen ja väsymiseen, se ei vähennä meidän blogisi lukijoiden arvostusta..

Äitinikin sanoi minulle heti suru-uutisen kuultuaan: "Nyt sinun ei tarvitse olla vahva." Ihmiset pelkäävät minun olevan vahva, tai liian vahva? Toki hämmensin jopa itseäni mieheni siunaustilaisuudessa lohduttamalla lohdutonta isoäitiäni: "Ei hätää, ei hätää."

Näissä teksteissä näytän bittiavaruudelle syvän sisimpäni ja kipupisteeni, suruni ytimet. Osaa teksteistä en julkaise ikinä, ne ovat vain maailmankaikkeutta varten.

Ystäväni kommentoi omassa blogissaan:

A on minun sankarini, sillä hän on urhein ihminen, jonka tällä hetkellä tunnen. Hän kantaa surunsa ja tuskansa selkä suorassa ja pystypäin.

Eräs kommentoi vasta perustettua blogiani:

en voi kuin hämmästellä sitä sisukkuutta ja avoimuuttasi sisälläsi kaiken jälkeen!! Oot ihan uskomaton mimmi <3 Susta saa moni potkua, usko pois!!

Kaverinikin tokaisi kerran kahvipöydässä: "Sinä olet kyllä ihan Ihmenainen!"

Miten niin? En pidä itseäni Ihmenaisena, sankarina, tai edes urheana. Välillä tuntuu jopa, että teenkö jotain nyt väärin? Pitäisikö minun menetellä toisin? Vaikka samaan hengenvetoon monet ovat sanoneet, että jokainen suree tavallaan.

Olen todella iloinen ja onnekas, jos voin oikeasti antaa toisille voimaa. Voin tehdä jotain hyvää tämän kaiken keskellä? Haluan vain elää ja olla minä. Minä en osaa muuta.

Sanaton tarina

Laihtumisenkin voi tehdä väärin

En olisi sitäkään ikinä voinut uskoa, että minua harmittaa, että olen laihtunut. Olen nimittäin laihtunut ihan väärällä tavalla.

En ole mitään tuhottomasti laihtunut, mutta minulla oli vielä syyskuussa muutama raskauskilo jäljellä ja nyt olen alle "lähtöpainon." Olin käymättä salilla reilun kuukauden ja laihduin. Tosi hämmentävää, mutta tiedän, että se johtuu siitä, etten ole saanut syötyä tarpeeksi. Sinänsä tosi kiva, kun ne kilot ovat olleet tiukassa, mutta nyt ne ovat varmasti lähteneet myös lihaksista ja se on tosi surku.

Tänään minulla oli tapaaminen personal trainerin kanssa. Teen itselleni ruoka- ja liikunta-aikataulun. Liikkumisen lisäksi opettelen syömään oikein. Aion tälläkin tavalla koittaa uusiutua ja alan pitämään itsestäni parempaa huolta. Ei rahka, puoli kupillista kinkkukiusausta + kaksi nakkia ja kaksi ruisvoikkaria oikein riitä päivän ruuaksi, vaikka pieni ihminen olenkin. Jos edes oppisin syömään vähän 5 kertaa päivässä.

En kyllä ikinä olisi voinut kuvitella, että opettelen syömään enemmän. Todella outoa minulle, koska olen "niitä naisia," jotka pitävät itseään aina jostain kohtaa lihavina. Hyvä mieli tuli sentään siitä, että GoGon traineri sanoi minulle, ettei minun tarvitse laihtua. Hänkään ei oikein pitänyt ruokatottumuksistani...

Haavoittuvainen

Luin verkkolehdestä otsikon "Nainen virui surmattuna asunnossa päiväkausia" ja tämä asia tuli taas mieleeni. Mitä jos minulle tapahtuu jotain? Suurin pelkoni tällä hetkellä on, että minulle tapahtuu jotain. Mitä sitten? Mitä jos vaikka kaadun kotona ja lyön pääni? Kuka siitä tietää? Kuinka kauan kestää, että joku kaipaa minua?

Todella pelottavaa ajatellakin, että jos minulle tapahtuu jotain, niin poikani olisi ihan yksin?

Minä pärjään kyllä pojan kanssa hienosti, mutta minun on nyt laadittava jokin suunnitelma. Jokin alertti täytyy johonkin lähteä, jos menetän tajuntani tai jotain. Kuka keksisi sellaisen? Tai jos minua ei FB:stä saa kiinni kahden tunnin aikana, niin luultavasti jotain on sattunut. ;)

Minullehan ei enää voi ikinä sattua mitään.

Kultakalan keskittymiskyky

Tajusin eilen, että muuttoon on kaksi viikkoa. Sitten touhusin tavaroiden parissa ehkä tunnin ja olin aivan rättiväsynyt! Yllättäin täältä nykyisestä kodista pois muuttaminen ja tavaroiden pakkaaminen tuntuu raskaammalta, kuin täällä asuminen. Viimeistään muutto näyttää sen, että kaikki on muuttunut. Onneksi minulla on apua täällä.

En ole vielä tehnyt edes muuttoilmoitusta, saatikka sähkösopimusta - nettiliittymästä puhumattakaan! Vielä on hyvin aikaa paniikkiin. Tai aikaa neuloa lapanen, tai jotain muuta ihan tosi tarpeellista.

Töissäkin jaksan yhtä työtehtävää tehdä ehkä vartin kerrallaan ja sitten otteeni herpaantuu ja syöksyn johonkin toiseen ajatukseen. Sähköpostia lukiessa yhtäkkiä herään siihen, että en yhtään tiedä mitä ja kenelle olen kirjoittamassa seuraavaksi.

Kultakalojen muistin sanotaan olevan yhden (1) sekunnin mittainen. Olen diagnosoinut itselleni kultakalan keskittymiskyvyn. Nyt on kova koulu edessä.

Dinner for 2

Minä en osaa laittaa ruokaa. Tai osaan perusmössöjä, mutta en siihen tapaan mitä mieheni osasi. Minun ruuanlaittomottoni lienee: Mitä nopeammin, sen parempi. Sain ennen ruuaksi esim. herkullista leivitettyä ja täytettyä kanaa (mikä se olikaan nimeltään..?), nektariinisalsaa, omenasipsejä, vaikka mitä. Minulla ei moista taitoa tai intohimoa ole. Sääli poikaani.

Ja kun teen ruokaa, niin en osaa säännöstellä sitä kahdelle. Jotenkin on vaikea sisäistää, että ei sitä koko ranskalaispussia tarvitse kerralla laittaa pellille... Huomioikaa laitettavan ruuan laatu edellä! Kiusaukset taitavat olla ainoa laittamani ruoka, josta poika oikeasti pitää. Sen eri variaatioihin hän saa tottua, tänään luvassa broilerkiusausta. Niin, olen ostanut valmiit perunasuikaleet, valmiit grillatut broilerkuutiot ja kolmen juuston kermaa...

Tyhjensin tänään jääkaapista muovipussillisen vanhaksi mennyttä ruokaa pois. Olemme olleet  vasta puoli kuukautta kotona.

Yksin ihmisten keskellä

Yksinäisyydessä on sellainen jännä puoli, että voi olla ihan yksin, vaikka olisi ihmisten keskellä. Ennen sitä ei ole tullut ajatelleeksi. Näitä hetkiä joskus tulee.

Esimerkiksi vanhempani ovat olleet huolissaan siitä, miten pärjään täällä kotona yksin. Vietimme pojan kanssa kuukauden kotikaupungissani isäni luona, nyt vasta olen pari viikkoa ollut kotona. Kyllä minä pärjään, enkä minä oikeasti ole yksin.

Minulla on laaja tukiverkosto ja apua joka puolella, monta ihanaa ystävää. Minulla on rakas poikani, jonka seurasta nautin ihan todella. Minulla on paljon enemmän ihmisiä ympärilläni kuin aikoihin. Silti.

Missä mun paras ystäväni on? Missä on mun kainalo? Voispa sellaisen taikoa tuohon vierelle istumaan. Ehkä joskus voikin.